Lämpimiä Anjovisleipiä pienen suolaisen nälkään

Pikkusuolaisen nälkään Evan kirjasta löytyy monen moista. "Yksinkertaisin keinoin ja harkintaa ja säästäväisyyttä noudattaen voi aikaansaada ihmeitä. Kekseliäs emäntä varaa aina yllätyksiä.", Eva opettaa. Lämpimät Anjovisleivät vaikuttavat nimenomaan pienin keinoin tehdyltä yllätykseltä, joten ne sopivat varmaan  lämpimän iltapäivän pieneksi suolaiseksi.

Yllättäen keittiömme käytetyimmäksi työvälineeksi on muodostunut siivilä. Jostain ihmeellisestä syystä päädyn aina reseptiin, jossa enemmän tai vähemmän hankalia ruoka-aineita on pakko pusertaa siivilän lävitse. Tällä kertaa siivilä hierotaan kuitenkin ensin valkosipulilla: hauska keino saada valkosipulin maku hennosti ruokalajiin! Ja sitten vain pusertamaan anjoviksia siivilän läpi...

Öljyn, sitruunan ja valkopippurin kanssa anjovistahnasta tulee hyvin kiiltävää ja tasaista. Mittasuhteet ovat taas vähän hakusessa - miten paljon öljyä pitäisikään lorauttaa seokseen? "Vähän" on taas tällä kertaa hankala määre, tosin se rajaa tietysti "paljon" pois vaihtoehdoista.

Levitän tahnan paahtoleiville ja työnnän ne hyvin kuumaan uuniin, jossa on päällä pelkkä ylälämpö. Köyhiltähän nämä tässä vaiheessa näyttävät, suorastaan aneemisilta.

Uunissa leivät saavat kuitenkin väriä ja minäkin piristyn hiukan. Gratinoimisen jälkeen leikkelen reunat pois ja tasaan keskiosasta pieniä neliöitä. Lämmitän ne nopeasti uudelleen uunissa ja vien tarjolle. 

Maku ei ole yllätys, vaan nökköset maistuvat paahdetuille anjovisleiville. Siis jos tykkää anvojiksesta, niin nämä ovat oikein hyviä napostelupaloja - ja mehän tykkäämme. Olisin itse ehkä kuitenkin ripsauttanut vähän "sveitsinjuustoraastetta" vielä päälle, jotta makupaloista olisi tullut hitusen tukevampia. Mutta tiedä häntä, olisiko makuyhdistelmä sitten toiminut kuten pitää. Pitänee kokeilla toisen kerran.

Scones - näitä ei voita mikään!

Onneksi Eva ja Louis Sparre kävivät matkoillaan myös Englannissa - tietenkin, tutustumassa juuri virinneeseen uuteen Arts&Crafts-liikkeeseen ja sen ideoihin taideteollisuudesta. Matka oli ratkaiseva Iris-tehtaan perustamisen kannalta, mutta minulle riemastuttavinta tällä hetkellä matkassa on se, että Eva on ottanut kirjaansa englantilaisten iltapäiväteeklassikoiden, Sconesien ohjeen.

Harva leivonnainen valmistuu yhtä sutjakkaasti ja minulla on vielä sellainen onni puolellani, että taloudessa asustaa "maailman paras" voin ja jauhojen murustelija! Nuorimmaisesta tämä sotkuinen puuha on likimain hauskinta maailmassa.

Maito sekoitetaan sitten nopeasti ja vatkaamatta jauho-voiseokseen. Mureasta taikinasta Eva käskee muotoilemaan neliön muotoisia palasia - neliön muotoista muottia en keittiöstä löytänyt, joten muovailimme ronskilla kädellä kuusi suurin piirtein neliöksi määriteltävää muhkeaa könttiä.

Uuniin 15 minuutiksi, asteita on 225 ja sconesit ovat valmiina. Sitten vain tee hautumaan - eikä sitten mitään vihreitä virityksiä tai rooibusta, vaan oikein äkäisen mustaa, tuoksuvaa OIKEAA teetä.

Sconesit pitää syödä heti, hiukan lämpiminä ja mieluiten niin, että ensin sipaisee halkaistulle pinnalle hitusen voita ja sitten vasta levittää sille marmeladin tai hillon. Eva ei mainitse kermavaahtoa, mutta me lisäämme sen omiin annoksiimme. Harmi vain, ettei Suomesta saa doublecreamia, superrasvaista ja paksua kermaa, josta tehdyn vaahdon rinnalla kuohukermavaahto on varsin kevyttä kamaa. Tällaisen annoksen jälkeen maailma tuntuu taas oikein mukavalta paikalta.

Eva ja Louis vierailivat Englannissa vuonna 1896 ja saivat siellä ollessaan kutsun The Studio-lehden perustajan, Charles Holmen luo. The Studio-lehti oli perustettu muutamia vuosia aikaisemmin ja se oli myös suomalaisille taiteilijiolle tärkeä kanava löytää uusia tuulia taiteen maailmasta. The Studio esitteli suomalaisia taiteilijoita ahkerasti, Edelfelt, Vallgren, Gallén, Wikström, Halonen, Järnefelt - tutut nimet toistuvat lehden sivuilla, mutta aivan yhtä usein näiden rinnalla esitellään sekä Eva Mannerheim Sparren kirjasidoksia että Kreivi Sparren maalauksia. Erityisesti Evan kirjasidokset ovat lehdessä näyttävästi esillä.

Sparrejen hämmästykseksi Holme asui kuuluisassa William Morrisin suunnittelemassa Red Housessa. Näin Eva kertoo: "Vietimme Holmen luona muutamia unohtumattomia tunteja keskustellen taiteesta ja taideteollisuuden uudelleensyntymisestä. Japani oli muotimaa ja Japanin vaikutus koristetaiteeseen oli vuosisadan vaihteessa sangen tuntuva. Uskon voivani sanoa, että me Red Housessa saimme vallitsevan Japanin-kuumeen tartunnan."

Vierailun päätteeksi Eva ja Louis saivat kirjoittaa nimensä Red Housen yhteen oveen, joka toimi talon "vieraskirjana". Olisipa yhtä kaikki mukava tietää, onko tuo ovi edelleen tallessa?

Louhisaaren kartanon sieni- ja kalapiiras

Kummallista Evan kirjassa on se, että Louhisaaren kartanon ruokaohjeita on suhteellisen vähän. Muutama toki on, mutta ne ovat joko epähoukuttelevia kuten "Puikot", jotka ovat ohjeen perusteella sokerittomasta hiivataikinasta paistettuja pötkylöitä tai pelottavia, kuten "Isoäidin ilmapiiraset", jotka pitäisi paistaa rasvakkeessa ja niiden pitäisi "paisua kepeiksi kuin ilma". Ei minun hermoilleni. Siispä Louhisaaren osuus tässä kokeilussa hoidetaan Sieni- ja kalapiiraan ohjeella.

Ohje on taas parhaasta päästä: yhden yhtäkään määrettä siitä, miten paljon mitäkin ainesosaa piiraaseen pitäisi käyttää, ei ole. Otetaan siis kaikkea sen verran kuin sattuu olemaan; kuhaa fileenä noin 300 grammaa, herkkusieniä yksi rasiallinen, katkarapuja yksi pussi.

Valmistelen piirakkaa aamupäivän puolella ja teen "Kohokastaikinan" (!) valmiiksi. En kyllä ymmärrä, miksi taikinan nimi on kohokastaikina, kun se on taas näitä kammottavia voitaikina-virityksiä, missä voi pitäisi saada kaulittua jotenkin nätisti taikinan sekaan. Sitä paitsi, mistä ihmeestä ihminen voisi löytää "kylmän huoneen" sitä varten, että tekee piirakkataikinaa? Säästän teidät taikinanteon kammottavilta kuvilta, ne saattaisivat saada herkkänahkaisen lukijan hermostumaan.

Itse piirakan teko alkaa sillä, että laitan herkkusienet muhentumaan. Oletan että voita laitetaan reilusti ja kermaa kunnon loraus. Annan sienimuhennoksen olla liedellä reilusti yli puoli tuntia, koko sen ajan kun valmistelen piirakkaa.

Koska en onnistunut saamaan kokonaista kuhaa käsiini, teen liemen valmiista kalaliemestä ja valkoviinistä. Ladon kuhafileet piirakkavuokaan ja kaadan liemen fileiden  päälle. Sitten vuoka kymmeneksi minuutiksi uuniin. 

Ei ole mitenkään yksiselitteisen helppoa kaataa nestettä piirakkavuoasta takaisin kasariin. Mutta lopulta onnistun ilman suurempia onnettomuuksia ja suurustan liemen voisuuruksella ja kermalla. Jätän seoksen kiehumaan noin viideksitoista minuutiksi, jotta se sakenisi riittävästi. 

Ladon fileiden päälle sienimuhennoksen ja katkaravut, sekä kaadan kastikkeen koko komeuden päälle. En ole varma, olisiko kastikkeen pitänyt olla vielä sakeampaa - mistäpä näitä tietäisi, ennen kuin kokeilee: kun en alun perinkään tiennyt, paljonko nestettä OLISI pitänyt olla ja paljonko esimerkiksi kermaa OLISI pitänyt käyttää.

Onnettomasta taikinanteosta huolimatta onnistun saamaan aikaan tasaisen kiiltävän taikinan, ja jostakin ihme syystä saan tänään jopa kaulittua suhteellisen kauniin ympyrän. Kiinnitän taikinan munanvalkuaisella piirakkavuokaan kanneksi. Taikinalevyn piti olla "ohuehko", minun kanteni tuntuu kyllä "paksuhkolta".

Koska ohjeessa on kerrankin mainittu, että paistetaan "kuumanlaisessa" uunissa, niin väännän mittarin reilusti yli 200 asteeseen. Piirakka kohoaa ja paistuu lupaavasti.

Piirakka tuntuu paistuvan nopeasti, mutta sisällähän ei ole mitään, mikä vaatisi pitkän paistumisajan, joten otan piirakan pöytään kun se tuntuu ruskistuneen mukavasti. "Oho, mikä tuo on?", kysyy tyttäreni, mutta kuultuaan piirakan sisällön menettää valitettavan nopeasti mielenkiintonsa sitä kohtaan.

Jännitys on suuri, kun puhkaisen taikinankannen ensimmäistä palaa varten. Piirakan sisältö on hyvin kostea, mutta se tuoksuu ihanalta - ja maistuu oikein mukavalta. Sienikammoiset perheenjäsenet eivät tästä kokeilusta innostu, mutta itse pidän makuyhdistelmästä ja taikinakansi sopii mainiosti kostean sisällön kaveriksi. 

Louhisaaren kartanoon liittyvät muistot lienevät olleet Evalle osittain varsin kipeitä, sillä lapsuusvuosia varjosti isän huikentelevaisuus ja kartanosta luopuminen on varmasti ollut koko perheelle vaikea pala. Louhisaareen yhdistyvät selvästi myös nuorena menetetyn äidin ja sisaren muistot. 

Mutta sitä ei varmasti kukaan epäile, etteikö Mannerheimien suvun keittiössä ole ollut asiantuntevaa väkeä. Ehkä ne hiivataikinaiset puikotkin olisivat oikeasti varsin herkullisia, kun vain ne tekisi oikealla tavalla!

Profiterollit - lapsityövoimaa keittiössä!

Lapseni on monta päivää halunnut tehdä oman kokkikirjansa reseptillä suklaatuulihattuja. Katselin ohjetta ja tajusin, että käytännössä sama ohje on ollut minulla työlistalla Evan kirjasta nimellä Profiterollit. Saan siis pienellä suostuttelulla lapseni mukaan tähän blogileikkiin ja pääsen itse huutelemaan ohjeita pöydän äärestä kun toinen uurastaa hellan vieressä!

Teemme profiterolleja koe-erän eli puolikkaan annoksen. Voi ja vesi kiehautetaan, minkä jälkeen kaikki jauhot laitetaan kerralla veteen ja vispataan niin vimmatusti. "Tässähän kasvaa käsivoimat", sanoo tyttö hetken päästä. Kananmunat yksitellen sekaan ja sekoitetaan niin kauan, kunnes taikina on tasaista ja kimmoisaa.

Emme käytä pursotinta, vaan Evan tapaan pieniä nokareita taikinaa ripotellaan uunipellille pikkulusikoiden avulla. Taikinapalloista tulee hauskan monimuotoisia, enkä edes yritä neuvoa tekemään palleroista säännöllisiä. 

Sillä välin kun taikinapallot paistuvat uunissa, 200 asteessa, aloitamme suklaakastikkeen teon. Teemme tästäkin puolikkaan annoksen, mutta sitä tuntuu silti tulevan varsin reilu ja kermainen annos. Kastiketta saakin vispata ja keittää aika tovin, ennen kuin se ollenkaan tulee sakeamman oloiseksi. 

Pikku-tuulihatut ovat paistuneet ja lapset ilakoivat sillä, millaisia kaloja ja muita muotoja leivonnaisista löytyy. Hetken aikaa kiistelemme siitä, syömmekö tuulihatut lämpiminä vai kylminä - kuten leipuri itse haluaa - mutta pidämme kuitenkin kiinni Evan ohjeesta, jossa profiterollit tarjoillaan lämpimänä. 

Keräämme leivonnaiset keoksi vadille - joka ei kylläkään ole hopeinen, kuten ohje vaatisi. En nyt sattumoisin vain omista hopeavatia enkä oikeastaan ole sellaista vaillakaan. Sitten valutamme lämmintä suklaakastiketta surutta päälle. "Eihän tuolla alla joku jää ilman", huolehtii leipuri, mutta ei varmasti jää - käytämme suklaakastikkeesta ehkä puolet ja silti profiterollit jo uivat uhkean suklaisessa putouksessa. "Voi miten ihana", huokaisee itse leipuri.

Yksi, kaksi, kolme, neljä - "Äiti, montako saa syödä?". Viisi, kuusi, seitsemän... No mitäpä näitä säästelemään. Olivat muuten hyviä. Ja hetken kuluttua vati näyttikin jo tältä:

Profiterollit ovat vain yksi lukemattomista eri nimityksistä, mitä tuulihattu-tyyppisillä leivonnaisilla maailmalla on. Resepti on ikivanha, se tulee Ranskasta ja on peräisin ainakin 1600-luvulta. Ranskassa pieniä tuulihattuja kutsutaan myös nimellä petits choux, profiteroles-nimi tulee englannin kielen sanasta profit, joka alkuaan tarkoitti pientä juomarahaa tai lahjaa. Profiterollit ovat siis ikään kuin pieniä suosionosoituksia. 

Suomalainen tuulihattu-nimitys tulee luultavasti siitä, että Suomessa oli Helsingissä 1800-luvun lopulla saksalaisia leipureita ja tuulihattu on melkein suora käännös saksankielisestä nimityksestä Windbeutel - tuulipussukka. 

Sisäselkälihaa madeirakastikkeessa ja sipulisose

Kesän viimeisen lauantain aterialle voisi ajatella jotain juhlavampaa, kuten kunnon paisti muhennettuna madeirassa. Ja kun en millään saa tarpeekseni vaikeiden ainesosien siivilän läpi puristelusta, niin maistetaan viimeinkin ihanalta kuulostavaa sipulisosetta.

Teen sipulisosetta vain neljäsosa-annoksen, sillä perheen nuorempi väki ei aio sipulisosetta maistaa. Pilkon sipulit - siis keltasipulit, jos tarkkoja ollaan, sipulinsukuisia kasveja lienee yli tuhat ja ruokakäyttöönkin niitä käytetään useita kymmeniä lajikkeita - ja humpsautan ne voihin kiehumaan. Saa olla aika tarkkana, etteivät ne ala ruskitua, vaan kiehuvat hiljalleen puoli tuntia.

Mainitsen nyt vielä kerran, että en oikeasti ole totinen ruokahifisti enkä turhan tarkka yksityiskohtien perään, joten koska en kerta kaikkiaan tiedä, mitä olisi oikea "sisäselkäliha", niin ostan kimpaleen naudan sisäpaistia. Ruskistan paistin ja sipulin kevyesti voissa.

 

Heitän pataan suolaa ja valkopippuria: Eva mainitsee esipuheessa, että pippuri tarkoittaa aina valkopippuria ellei nimenomaisesti toisin mainita. Sitten hurautan päälle kiehuvaa vettä ja pari desiä kuivaa, vaaleaa madeiraa.

Ohjeessahan ei tietenkään neuvota, millaista madeiraa lihan päälle pitäisi laittaa, mutta koska en sanottavasti pidä mistään makeasta juomasta, en varsinkaan alkoholijuomissa, niin valitsen kuivan. Makea madeira voisi toki antaa huikean säväyksen lihalle, tosin yleisesti ottaen makean madeiran katsotaan kuuluvan paremminkin jälkiruokaosastolle. Mene ja tiedä, tämä kokeilu menee nyt näin.

Keitetyn sipulin siivilän läpi pusertaminen on ehkä hitusen helpompaa kuin pinaatin, mutta ei se silti siitä mitään herkkua tee. Itse asiassa lämpimän päivän kunniaksi voimani loppuvat kerta kaikkiaan kesken ja joudun nöyrtymään apuvoimien pyytämiseen... Mutta kuten ennenkin, onhan se lopputulos upean hienojakoista. 

Haluan soseesta suhteellisen sakeaa, joten teen suuruksen voista ja vehnäjauhoista, mutta lorautan sekaan vain hieman kermaa. Soseesta tulee kaunis, tuoksuva ja vaalea, lopuksi vielä maustan sen ripauksella suolaa ja sokeria.

Paisti on muhinut kannen alle voimakkaasti tuoksuvassa liemessään puoli tuntia, kun nostan sen tarjoiluvadille. Paistiliemi kelpaa kastikkeeksi, eikä sitä neuvota tällä kertaa suurustamaan edes millään. Tuoksu on ihana, siinä sekoittuu kunnon liha, madeira ja makea sipuli.

Sipulisosetta, paistia, kastiketta ja pöydässä lisukkeena vielä uusia perunoita ja salaattia. Ei hassumpaa.

Sipulisose osoittautuu aivan ihastuttavaksi, makeaksi ja pehmeäksi, ja se tuo ruokaan aivan oman makumaailmansa. Jos siivilän läpi pusertamisen voisi vaihtaa johonkin modernimpaan työtapaan, niin tätä suosittelisin liharuokien lisukkeeksi milloin vain. 

Liha on hyvää, kastike antaa siihen mukavan maun. Jälleen kerran toteamme koemaistajan kanssa kuitenkin yhdessä, että maku on yllättävän perinteinen ja mieto. Madeira tuoksuu enemmän kuin maistuu ja muutenhan lihassa ei ole kuin suolaa ja valkopippuria, sekä vähän sipulia. Sipulisose tekee ateriasta erityisen, se maistuu ja makeuttaa jokaisen suupalan ihanan tasapainoiseksi kokemukseksi. 

Harmittaa, että tulin kertoneeksi lapsille, että kyseessä on sipulisose - se oli nimittäin niin kermaisen kaunista, tasaista ja makeaa, että se olisi varmasti maistunut myös junioreille ilman sipulikammoa. 

Pinaattikohokas

Kummallista kyllä, kun on aloittanut tällaisen itsensä julkisesti nolaamisen, niin sitä ei ymmärrä lopettaa. Aina vaan pää kolmantena jalkana seuraavan ihmeellisen reseptin kimppuun, vaikka ei oikein ole käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä.

Tämä siis viittaa siihen, että ajattelin sadon kypsymisen kunniaksi tehdä pinaattikohokasta.

Teen annosta vain puolikkaan annoksen, sillä aion tehdä kohokkaat annosvuokiin ja minulle riittää tänään neljä pientä annosta. Valkokastikkeen teko ei aiheuta ongelmia, tosin taidan unohtaa lopun voinokareet. Sen sijaan pinaattikohokkaan ohjeessa vaanii täysin viattomalta vaikuttava vaara, jota en ymmärrä ennen kuin se on edessä: pinaatin ryöppäämisen jälkeen se pitää "Pusertaa metallisiivilän läpi".

Jos minulla on huomenna hartiat jumissa, niin tiedetään ainakin mistä se johtuu. Sitkaiden, keitettyjen pinaatinlehtien survominen metallisiivilän läpi ei nimittäin ole mikään pieni juttu. Jösses, sanoisin, kaikkeen sitä joutuu. Mutta toisaalta, varttitunnin taistelun jälkeen tunnustan, että sose, jonka olen saanut siivilän läpi on hienojakoista ja kaunista. 

Siivilän toiselle puolelle jää kokkare, jota olen hieronut siivilää vasten niin kauan, että se on muuttunut lähes golfpalloksi. Kaunis ja vaivalloinen pinaattisose sekoitetaan sen jälkeen valmiiseen valkokastikkeeseen, siihen lisätään munankeltuaiset ja sveitsinjuustoraaste, joka edellenkin tarkoittaa minulle punaista emmentalia. 

Aivan lopuksi sekoitan seokseen kovaksi vaahdoksi vatkatut munanvalkuaiset. Jaan seoksen neljään voideltuun annosvuokaan ja paistan kohokkaita uunissa noin 12 minuuttia. Uunin lämpötilan säädän jälleen 225 asteeseen, en osaa muutakaan, kun uunin lämpötiloista ei näissä pippaloissa koskaan puhuta mitään. 

Kohokkaat nousevat somasti ja lupaavasti. Istun  hengittämättä ja tuijotan uuniin, sillä olen kuullut, että kohokkaat ovat varsin helposti latistuvaa sorttia. En aio ottaa tänään mitään riskejä. 

Hupsuinta on, että kohokkaat pitäisi aina kiikuttaa saman tien pöytään odottaville ruokailijoille ettei se ehdi lässähtää. Mutta toisaalta, liian kuumana kohokas ei kyllä maistu ollenkaan samalle kuin hieman jäähtyneenä - ja lätsähteneenä. 

Ehdin juuri ja juuri ottaa valokuvan, ennen kuin kohokas painuu kasaan. "Maistuu pinaattilätylle", sanoo koemaistaja. Hieman kohokkaan jäähdyttyä siitä erottaa jo oman maun, sekä juuston tuoman säväyksen. 6-vuotias ei suostu koskemaan ollenkaan, vaikka pinaattilätyt ovat lempiruokaa. 11-vuotias syö oman annoksen, mutta väittää sen maistuvan ihan erilaiselle kuin pinaattilätyt eikä osaa päättää, onko ruoka hyvää vai ei. 

Itse pidän kohokkaasta hieman jäähtyneenä, se on ihan maukas ja mukava, mutta siinä ei ole erityismakua eikä edes ulkonäöllisesti niin hohdokasta erikoisuutta, että ruokalaji jäisi välttämättä pitkäksi aikaa mieleen. Ja pinaatinlehtien pusertaminen metallisiivilän läpi oli sen verran tuskastuttava kokeilu, että tämä jäänee tähän. 

Toisaalta, Eva neuvoo, että samalla reseptillä voi valmistaa kohokkaita myös muista kasviksista: entäs kukkakaalin pusertaminen metallisiivilän läpi - ei kai se kovin vaikeaa voi olla....

Lammas- ja kanamuhennos - nelimauste, Afrikka ja ihmeellinen Hjalmar Linder

Eva ja Louis Sparre tekivät kaksi matkaa Afrikkaan vuosina 1921 ja 1922. Eva on kirjoittanut matkoista kirjan "Aavikkoa, aurinkoa ja hiekkaa - matkoja Itä-Algeriassa ja Marokossa." Kirja maalaa kuvan uskomattomasta retkestä, johon tämä seikkailunnälkäinen pariskunta sukeltaa keski-ikäisinä. Louis saa kutsuja suljettujen ovien taakse maalaamaan muotokuvia, Eva opettelee käsityötaitoja rosvopäälliköiden avulla, päiväkausia kestävät ratsastusmatkat vievät taiteilijat keskelle aavikkokyliä. Luulen, että ihan jokainen meistä ei nyt, eikä varsinkaan kaksikymmentäluvulla olisi uskaltanut kokea samaa.

Afrikan matkoilta on kirjassa muutama maukkaan kuuloinen ohje, joista tässä käsittelyyn otetaan Algeriasta muistiin merkitty Lammas- ja kanamuhennos.

Varaan tekemiseen noin kilon paketin pakastettua lampaanlihaa sekä riittävästi kanaa. "Neljää maustetta" toistuu usein Evan resepteissä ja muistan sen itsekin: itse asiassa löysin kesälomareisullani lapsuudenkodistani edelleen Knorrin vanhan maustepurkin "Nelimaustetta" - siellä taisi olla rippunen alkuperäistä maustetta jäljellä, mutta en uskaltanut haistaakaan, miltä muutaman vuosikymmenen takainen mauste haisee..

Evan kirjan lopussa on sivu, jolla selitetään tärkeimpiä toimenpiteitä ja siellä on "Neljän mausteen" ainesosat: yksi osa maustepippuria, yksi osa ryytineilikkaa, kaksi osaa valkopippuria ja kaksi osaa muskottia. Helppoa sekoittaa siis itse, koska kaupan hyllyt eivät enää tunne Nelimaustetta valmiina.

Voi kun voisin liittää tähän tuoksunäytteen! Nelimausteen tuoksu on voimakas, aromikas ja täynnä 1970-luvun muistoja! Vaikka ette käyttäisi maustetta mihinkään, niin ihan vain tuoksun takia voisitte huvin vuoksi sekoittaa tätä yhden annoksen!

Paloittelen lampaanlihan ja ruskistan sen kevyesti isossa kattilassa. Mausteet, sipulit ja mittava määrä vettä sekaan: ohjeen mukaiset 3 litraa, jotka kaadan kattilaan hampaita kiristellen. Minusta nestettä tulee aivan liikaa, mutta  seurataan nyt kerrankin ohjetta niin kuin se on. 

Sitten vielä kana, joka lisätään miltei saman tien pataan ja annetaan kiehua puoli tuntia. Sen jälkeen lisään pataan paloiteltuja perunoita, ja jätän keitoksen kiehumaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Kattilan reunat riittävät juuri ja juuri.

Ensimmäisen kerran kun Sparret matkustivat Afrikkaan, oli heitä Algerin satamassa vastassa kamariherra Hjalmar Linder, joka kuljetti heidät hulppealla autoallaan vielä hulppeampaan huvilaansa. Seuraavana vuonna Sparret palasivat Algeriin, mutta silloin Eva huomauttaa kuivakasti, että enää ei ole mikään ennallaan eikä Linderin vieraanvarainen hahmo vastassa. Mitä, mitä, mitä  - mihin tämä viittaa? 

Hjalmar Linder osoittautuu yhdeksi Suomen historian mielenkiintoisimmista persoonista. Linder oli uhkapeluri, seikkailija, suurmaanomistaja ,edistyksellinen tehtailija, ihmisoikeuksien puolustaja ja Suuri Persoona. Sparreihin Linder liittyy kiinteästi sikäli, että hän oli naimisissa Evan siskon, Sophie Mannerheimin kanssa. Avioliitto loppui kuitenkin varsin dramaattisissa olosuhteissa, sillä Linder oli biseksuaali ja Sophie yllätti miehensä eräänä päivänä sängystä toisen miehen kanssa. Linder oli kuitenkin vieraanvarainen ja hurmaava persoona, joten ystävyys Mannerheimin sukuun säilyi, vaikka sukulaisuussuhde päättyikin.

Linder peri omaisuuden sedältään, ja hän perusti Lohjaan selluloosatehtaan, sekä omisti Kytäjän ja Mustion kartanot, kaksi puuhiomoa, Högforsin tehtaat Karkkilassa, Rautakosken Ruukin ja useita sahoja. Hänellä oli omien sanojensa mukaan 5000 työntekijää ja 64 000 hehtaaria maata.Työnantajana Hjalmar Linder oli äärimmäisen edistyksellinen. Hän otti käyttöön 8-tuntisen työpäivän, ilmaiset lääkkeet ja maksoi palkkaa sairauslomien ajalta paljon ennen kuin laki sitä vaati. 

Eniten kunnioitan Hjalmar Linderiä kuitenkin hänen yrityksestään puolustaa punaisten ihmisoikeuksia sisällissodan jälkeen. Linder itse pakeni sotaa ulkomaille ja sodan päätyttyä hän löysi omaisuutensa vahingoittumattomana. Linder ei voinut kuitenkaan hyväksyä sodan jälkeisiä oloja ja tekoja maassamme, ja hän arvosteli kovin sanoin valkoisten ylläpitämiä punaisten vankileirejä Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa. "Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori", hän kirjoitti.

Linder arvosteli sitä, miten vankeja kohdellaan, miten heitä on sullottu epäinhimillisiin olosuhteisiin ja kuinka kostotoimet olivat täysin sattumanvaraisia eivätkä kohdentuneet välttämättä mitenkään sodan aikaisiin tekoihin. Kirjoituksen myötä Linder leimattiin maanpetturiksi, hän sai tappouhkauksia ja joutui lopulta myymään kaiken omaisuutensa Suomessa. Hän muutti Ruotsiin, ja sieltä verosotkujen jälkeen Ranskaan ja Algeriin. Toukouussa 1921 Linderin ollessa matkalla Algerista Pariisiin, hänen matkatavaransa takavarikoitiin velkojien vaatimuksesta. Linder masentui, sulkeutui hotellihuoneeseensa ja teki itsemurhan viiltämällä ranteensa auki. 

Mikä mies! Mikä elämä! Mikä kohtalo! Linder on innoittanut Raija Orasen "Metsästäjän sydän"-romaania ja hänestä on nyt - 2000-luvulla - kirjoitettu ensimmäinen elämänkerta (Esa Koskinen: Kullalla kirjailtu elämä). Ehkä aikaisemmin ei ole voitu: biseksuaali, pröysteilevä kamariherra, joka puolustaa punaisten ihmisoikeuksia ei varmaan ole kuulunut Suomen virallisen historian suosikkipersooniin...

Mutta takaisin muhennoskattilan äärelle. On aika maistaa monella muistolla varustetun ruuan makua.

Nestettä on muhennoksessa mielestäni kerta kaikkiaan liikaa, mutta itse ainesosissa on maku kohdallaan. Nelimauste tuo aivan oman makunsa keitokseen ja se tuoksuu - ja maistuu lapsuudelle. Toden totta, nelimaustetta käytettiin yleisesti liharuuissa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Mihin se sitten hävisi? Se ei nimittäin ole yhtään hassumpi mauste.

Kuusivuotias pyytää lisää (JEE!), aikuiset nautiskelevat. Maku on todella perinteinen, eikä mitenkään erikoinen, mutta liha on mureaa ja hyvää. Tai siis, jos et ole koskaan maistanut nelimaustetta, niin silloin tämä makukin ON erikoinen. 

Minä tykkäsin, koemaistaja myös, tämäkin ruoka vei muistoihin ja huimaan historialliseen tarinaan. Omistetaan tämä Hjalmar Linderin muistolle - minä kunnioitan yli kaiken kaikkia niitä, jotka uskaltavat puolustaa ihmisoikeuksia vaikeuksista välittämättä!