Louhisaaren kartanon sieni- ja kalapiiras

Kummallista Evan kirjassa on se, että Louhisaaren kartanon ruokaohjeita on suhteellisen vähän. Muutama toki on, mutta ne ovat joko epähoukuttelevia kuten "Puikot", jotka ovat ohjeen perusteella sokerittomasta hiivataikinasta paistettuja pötkylöitä tai pelottavia, kuten "Isoäidin ilmapiiraset", jotka pitäisi paistaa rasvakkeessa ja niiden pitäisi "paisua kepeiksi kuin ilma". Ei minun hermoilleni. Siispä Louhisaaren osuus tässä kokeilussa hoidetaan Sieni- ja kalapiiraan ohjeella.

Ohje on taas parhaasta päästä: yhden yhtäkään määrettä siitä, miten paljon mitäkin ainesosaa piiraaseen pitäisi käyttää, ei ole. Otetaan siis kaikkea sen verran kuin sattuu olemaan; kuhaa fileenä noin 300 grammaa, herkkusieniä yksi rasiallinen, katkarapuja yksi pussi.

Valmistelen piirakkaa aamupäivän puolella ja teen "Kohokastaikinan" (!) valmiiksi. En kyllä ymmärrä, miksi taikinan nimi on kohokastaikina, kun se on taas näitä kammottavia voitaikina-virityksiä, missä voi pitäisi saada kaulittua jotenkin nätisti taikinan sekaan. Sitä paitsi, mistä ihmeestä ihminen voisi löytää "kylmän huoneen" sitä varten, että tekee piirakkataikinaa? Säästän teidät taikinanteon kammottavilta kuvilta, ne saattaisivat saada herkkänahkaisen lukijan hermostumaan.

Itse piirakan teko alkaa sillä, että laitan herkkusienet muhentumaan. Oletan että voita laitetaan reilusti ja kermaa kunnon loraus. Annan sienimuhennoksen olla liedellä reilusti yli puoli tuntia, koko sen ajan kun valmistelen piirakkaa.

Koska en onnistunut saamaan kokonaista kuhaa käsiini, teen liemen valmiista kalaliemestä ja valkoviinistä. Ladon kuhafileet piirakkavuokaan ja kaadan liemen fileiden  päälle. Sitten vuoka kymmeneksi minuutiksi uuniin. 

Ei ole mitenkään yksiselitteisen helppoa kaataa nestettä piirakkavuoasta takaisin kasariin. Mutta lopulta onnistun ilman suurempia onnettomuuksia ja suurustan liemen voisuuruksella ja kermalla. Jätän seoksen kiehumaan noin viideksitoista minuutiksi, jotta se sakenisi riittävästi. 

Ladon fileiden päälle sienimuhennoksen ja katkaravut, sekä kaadan kastikkeen koko komeuden päälle. En ole varma, olisiko kastikkeen pitänyt olla vielä sakeampaa - mistäpä näitä tietäisi, ennen kuin kokeilee: kun en alun perinkään tiennyt, paljonko nestettä OLISI pitänyt olla ja paljonko esimerkiksi kermaa OLISI pitänyt käyttää.

Onnettomasta taikinanteosta huolimatta onnistun saamaan aikaan tasaisen kiiltävän taikinan, ja jostakin ihme syystä saan tänään jopa kaulittua suhteellisen kauniin ympyrän. Kiinnitän taikinan munanvalkuaisella piirakkavuokaan kanneksi. Taikinalevyn piti olla "ohuehko", minun kanteni tuntuu kyllä "paksuhkolta".

Koska ohjeessa on kerrankin mainittu, että paistetaan "kuumanlaisessa" uunissa, niin väännän mittarin reilusti yli 200 asteeseen. Piirakka kohoaa ja paistuu lupaavasti.

Piirakka tuntuu paistuvan nopeasti, mutta sisällähän ei ole mitään, mikä vaatisi pitkän paistumisajan, joten otan piirakan pöytään kun se tuntuu ruskistuneen mukavasti. "Oho, mikä tuo on?", kysyy tyttäreni, mutta kuultuaan piirakan sisällön menettää valitettavan nopeasti mielenkiintonsa sitä kohtaan.

Jännitys on suuri, kun puhkaisen taikinankannen ensimmäistä palaa varten. Piirakan sisältö on hyvin kostea, mutta se tuoksuu ihanalta - ja maistuu oikein mukavalta. Sienikammoiset perheenjäsenet eivät tästä kokeilusta innostu, mutta itse pidän makuyhdistelmästä ja taikinakansi sopii mainiosti kostean sisällön kaveriksi. 

Louhisaaren kartanoon liittyvät muistot lienevät olleet Evalle osittain varsin kipeitä, sillä lapsuusvuosia varjosti isän huikentelevaisuus ja kartanosta luopuminen on varmasti ollut koko perheelle vaikea pala. Louhisaareen yhdistyvät selvästi myös nuorena menetetyn äidin ja sisaren muistot. 

Mutta sitä ei varmasti kukaan epäile, etteikö Mannerheimien suvun keittiössä ole ollut asiantuntevaa väkeä. Ehkä ne hiivataikinaiset puikotkin olisivat oikeasti varsin herkullisia, kun vain ne tekisi oikealla tavalla!