"Linnun tulee olla linnun näköinen sekä kuolleena että elävänä"

Syksy on metsästyksen aikaa. Tässä perheessä ei metsästetä, joten reseptit jäävät kokeilematta, mutta sen verran mielenkiintoinen tuo luku on, että herkuttelen ajatuksen tasolla.

Luvun esipuheessa Eva puhuu taas painavaa asiaa: ""Linnun tulee olla linnun näköinen sekä kuolleena että elävänä, sekä ruokavadilla että ulkona luonnossa, ja sekä kylmänä että lämpimänä."

Luvussa on lukuisia kanaohjeita ja muutenkin se painottuu linturuokiin. Ihmettelin kovasti, miksi kirjassa ei ole lainkaan hirvenlihan valmistusohjeita ja sain tietää, että historiantietämyksessäni oli hirven mentävä aukko: minun elinaikanani hirvenmetsästys on ollut itsestäänselvyys enkä ollut koskaan tiennyt, että hirvet metsästettiin Suomesta käytännössä sukupuuttoon 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Isäni muisteli, että hänen lapsuudessaan 1930- ja 1940-luvuilla ei hirviä vielä ollut, niiden kanta elpyi sitten vasta vähitellen 1960- ja 1970-lukujen mittaan.  Hämmentävää, kun ajattelee miten paljon hirviä tällä hetkellä Suomessa on ja kuinka paljon hirvenkaatolupia syksyisin myönnetään.

Kun ei ole tottunut käsittelemään muita kuin esivalmisteltuja lintuja, niin nämä ohjeet naurattavat taas raadollisuudellaan: "Kärvennä lintu. Leikkaa pää pois. Ota ulos kivipiira ja kurkkutorvi rikkomatta nahkaa." Varsinkin tuo linnun "kärventäminen" on minusta hieno määritelmä.

Pari ohjetta on, joita toden totta tahtoisin kokeilla. Toinen on "Täytetty punakaalinkerä", joka tavallaan toistaa Virginien "Täytetyn kaalinkerän" periaatetta. Täytettyyn punakaalinkerään tarvitaan 1 fasaani tai teeri. Linnun lihoista tehdään mureke savukinkun ja sianlihan kera, ja mureke höystetään kunnon tujauksella konjakkia. Sitten otetaan punakaalinkerä, joka ryöpätään suolavedessä ja sen jälkeen avataan lehti kerrallaan. Jokaisen lehden väliin lisätään sitten mureketta ja kaalinkerä kootaan takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Kaalinkerä sidotaan nuoralla ja kiehutetaan sitten lihaliemessä 4 tuntia kannella peitettynä. Kaalinkerää täytyy valella useita kertoja keittämisen aikana.

Toinen hauska ohje on "Juovikas lintumureke". Valkoinen mureke tehdään pyyn tai kanan lihasta, tumma mureke teerin tai riekon lihasta. Lisäksi tarvitaan korvasieniä, tryffeliä, oliiveja ja pitkiä makarooneja. Kannellinen vanukasvuoka voidellaan voilla, pohjalle sommitellaan kuvioihin pyöreitä oliiviviipaleita ja tryffeliä. Sivut verhotaan pitkillä makaroneilla, oliiveilla ja tryffelillä. Vuoka täytetään sitten kerroksittain tummalla murekkeella, vaalealla murekkeella, ryöpätyillä korvasienillä, tryffelillä ja oliiveillä. Mureketta keitetään sitten vesihauteessa 2 tuntia. Kun mureke on jäähtynyt, se kaadetaan vuoasta vadille ja tarjoillaan majoneesin ja salaatin kanssa. Luulisin, että nam.

Siitä vain kokeilemaan, metsästäjät. Kertokaa jos maistui!

Omenoita ja suklaavanukasta (ja sokerihumalavaroitus!)

Tämän vuoden omenasato ei kaikin paikoin ole ollut hurrattava, mutta tehdään nyt kuitenkin yksi omenajälkiruoka. Katselin toiveikkaana oman pienen puuni omenoita, mutta ne olivat niin täydellisesti pihlajanmarjakoin syömiä, että jouduin kuitenkin turvautumaan osto-omenoihin. Ne olivat tähän tarkoitukseen vähän liian isoja, parhaimmillaan ohje olisi varmasti pienehköistä kotiomenoista valmistettuna.

Millainenhan on "makeahko" sokeriliuos? Ja miten kauan keitetään "nopeasti"? Menee taas aika arvauksella, hutkaus sokeria, ja varalta toinenkin, - ja taidan keittää omenoita kuitenkin sen verran aikaa, että ne selvästi pehmenevät, mutta pysyvät vielä töpäkästi kasassa.

En oikein ymmärrä tuota veden sekoittamista suklaaseen, mutta kuuliaisena lisään sitä hieman, sulatan suklaan ja maustan sen kanelilla. Täytän omenat reippaasti suklaakiisselillä - tai vanukkaalla, ohjeessa puhutaan sekaisin molemmista, joten en oikein tiedä kumpaa tämä lienee.

Marenkivaahto päälle, vähän sokeria ja suklaarouhetta päälle ja omenat ovat valmiina uuniin. "Miedonlämpöinen" uuni lienee tuommoinen 175 astetta ja nähtävästi taas pitää ihan vain fiiliksellä mietiskellä, kauanko omenoiden pitäisi uunissa viihtyä.

Onneksi kuorruuttena oleva marenkivaahto toimii hyvin kypsymisen mittarina ja kun päällinen on sopivasti ruskistunut, otan omenat pois uunista. 

Uhhuh, millainen annos! Tietää syöneensä makeaa mahan täydeltä! Hyväähän tämä on, mutta toden totta pienempi annos olisi paikallaan. Omena on yllättäen ihan sopivasti pehmennyt kaiken arvaamisen jälkeen ja marenki on suhteellisen mukavasti paistunut. Suklaa uhkaa lurahtaa paistovatiin ennen annoslautasille asettamista, mutta täsmällisellä lusikka-lusikka-tekniikalla siitäkin ongelmasta selvitään. Ohje kannattaa pitää mielessä varsinkin sellaisina vuosina, kun omenoita on lohduttoman paljon eikä kukaan keksi, miten niitä voisi vieraille syöttää!

Täytetty kaalinkerä (Virginie, Pariisi)

Virginie - tuo mystinen nimi hyppää yhtäkkiä silmilleni keittokirjan sivuilta. Suomen taidehistoriassa Virginie on noussut synonyymiksi kaikille niille nimettömille malleille ja rakastajattarille, joita 1800-luvun lopulla Pariisissa parveili. Nuorille naisille, jotka antoivat kauniit kasvonsa - ja aika paljon muutakin - taiteilijoiden käyttöön, mutta jotka jäivät sitten yksin tai aviottomien lastensa kanssa kaupunkiin, kun taiteilijat palasivat kotimaihinsa ja takaisin kunnialliseen elämään.

Eva Mannerheim Sparre tuskin on tuntenut Albert Edelfeltin mallina ja todennäköisesti myös elämänkumppanina hetken aikaa ollutta Virginieta - Virginien aika Edelfeltin elämässä oli kauan ennen kuin Eva matkusti Pariisiin ensi kertaa. Se ei silti poista sitä mieltä kutkuttavaa ajatusta, että "Täytetyn kaalinkerän" ohje olisi kulkeutunut taiteilijaystävysten mukana Evalle juuri tämän Virginien jäljiltä.

Tällä kertaa otan monitoimikoneen avuksi, kun jauhan keittolihan hienoksi. Mausteeksi riittävät punasipuli, suola ja pippuri sekä "pivollinen" persiljaa. Piti ihan tarkistaa, mutta pivo tarkoittaa kourallista, joten aika reilusti persiljaa saa murekkeeseen käyttää.

Savoijinkaali eli ruttukaali on komea ja sen lehtien irrottaminen sujuu lopulta ihan hyvin, kun tajuan etten yritä taittaa lehtiä irti vaan leikkaan ne reilusti veitsellä irti kovasta kannasta. 

Ryöppään lehdet suolavedessä, valutan välikössä ja jätän sitten hetkeksi valumaan ja kuivumaan. En kuitenkaan malta kuivata lehtiä tarpeeksi, huomaan sen heti seuraavassa työvaiheessa, jossa jokaiselle lehdelle levitetään lihamureketta ja kerätään sitten kaalinkerä takaisin kokoon.

Tämä vaihe ohjeesta vaatii aikamoista keskittymistä ja lopulta myös apua. Lehdet ovat liian märkiä ja kerä uhkaa hajota joka vaiheessa käsiini. Saan kuitenkin pidettyä kerän käsissäni ja vähitellen jokaisen lehden paikoilleen.

Kerän sitominen ei onnistu yksin, vaan siihen tarvitaan vähintään kaksi käsiparia. Kerä tuntuu uhkaavan löysältä, joten sidomme sen moneen kertaan ja ympäriinsä, kunnes tunnen, että sitä voi liikutella pelkäämättä. Ja kas, sehän melkein näyttää kaalinkerältä!

Ruskistan kaalinkerää hetken molemmilta puolilta padassa ja lisään sitten lihalientä ja valkoviiniä niin paljon, että kerä on melkein upoksissa. Sitten unohdan koko komeuden hellalle kiehumaan hiljaiselle tulelle kolmeksi tunniksi. 

En tietenkään onnistunut löytämään oikeita prinssinmakkaroita, vaan ainoastaan prinssinakkeja, enkä oikein ymmärrä muutenkaan, mitä makkarat tässä ruokalajissa tekevät. Mutta ohje mikä ohje, lisään nakit pataan kiehumaan 20 minuuttia ennen ruokalajin valmistumista. Samalla teen tomaattikastikkeen valmiiksi, kiehutan voita ja jauhoja hetken aikaa kasarissa, lisään tomaattisoseen ja vähän mausteita ja annan kiehua varttitunnin. 

Kolmen tunnin ja huikean jännityksen jälkeen nostan kaalinkerän pois padasta. Se pysyy hienosti kasassa, vaikka poistan narut yksi kerrallaan. Ladon kerän ympärille prinssinakit ja valutan tomaattikastikkeen, johon olen sekoittanut padasta lientä, koko komeuden päälle. Jännittävää...

Kaalia pystyy leikkaamaan helposti ja sisus on hauskasti raidallinen. Täytetty kaalinkerä maistuu jälleen kerran juuri sellaiselle, mitä voisi kuvitellakin: kaalille ja lihamurekkeelle. Ei ihan kaalikääryleelle, koska savoijinkaali ei ole yhtä makea kuin keräkaali ja tomaattikastike antaa ruualle pirteän lisämaun. 

Koemaistaja on perusmakujen ystävä ja nauttii ruuasta. Toteamme kuitenkin, että työmäärään nähden maku on lievästi vaatimaton - tosin esillepano on sen verran erikoinen, että tälläkin voisi toki säväyttää ruokavieraita. Ja nyt kun on kerran kokeillut ohjeen mukaan, niin seuraavalla kerralla voi sitten säveltää esimerkiksi lihamurekkeen koostumuksen ihan oman maun mukaan. 

Mutta jälleen kerran jäimme ajattelemaan taiteilijaystäviä sadan vuoden takaa. On helppo ajatella tämä ruokalaji pöytään, se on perusaineksista tehty kunnon maalaisruoka, jolla jokainen saa varmasti mahansa täyteen. Tarkkailiko Edelfeltin ystävä, suuri herkkusuu Ville Vallgren joskus Virginietä keittiössä ja toisti ruokaohjeen sitten omassa keittiössään? Vai saiko Eva ohjeen perintönä pienelle lapulle kirjoitettuna, muistona vuosikymmenten takaa? 

Kauniin Virginien kuvat koskettavat aina, kun niitä katselee. Erityisesti se lämpö ja rakkaus, mikä mallin ja maalarin välillä tuntuu huokuvan, on jotakin ainutlaatuista. Siksi olen onnellinen, että sain omaan muistolippaaseeni pienen kokemuksen, joka yhdistää minut tuohon aikakauteen ja arvoitukselliseen Virginiehin. Eikä sen väliä, vaikka ohjeella ei olisi oikeasti mitään tekemistä Edelfeltin Virginien kanssa, koska kaikki muukin tämän naisen ympärillä on arvailua ja olettamuksia - siihen siis on minullakin oikeus.

Vichyn porkkanat

Makoisa lisuke liharuuille tai pieni kasvisruoka - konjakilla höystetyt Vichyn porkkanat. Ei yhtään hassumpi ajatus. Miksi lie ruuan nimi Vichyn porkkanat, se taas ei aukene minulle, mutta Vichyn porkkanoista on näköjään lukemattomia ohjeita. Kiva, että minulla on teemana Evan kirja, koska muissa ohjeissa ei käytetä konjakkia...

Viipaloin porkkanat pieniksi paloiksi, en pitkiksi suikaleiksi - tosin minulla ei taas ole aavistustakaan siitä, kumpi tapa olisi oikeampi. Sulatan voin, lisään sokerin, suolan ja konjakin, ja hulautan porkkanat sekaan. Siellä ne saavat kiehua puolisen tuntia. 

Kun neste on kiehunut vähiin, pitäisi kasaria ravistella, jotta porkkanat "kuortuvat". Ravistelu on vähän siinä ja siinä, joten sekoittelen porkkanoita hiljalleen puulastalla. Kun neste on kokonaan haihtunut, päättelen porkkanoiden olevan valmiina.

Persiljasilppua päälle ja porkkanat ovat valmiita. Ei ollut vaikeata, ei.

Ruokalaji on makeahko, mutta maukas ja oletan sen sopivan loisteliaasti liharuokien kumppaniksi. Itse napostelin sitä paahdetun leivän kera iltapalaksi, ja se toimi siinäkin ominaisuudessa varsin hyvin. Tällä korvaisin mieluusti pastan, riisin tai perunat jollakin aterialla. Lisuke toimisi myös mainiosti yhtenä osana salaattiateriaa. Vichyn porkkanat ovat gluteenittomia, ja ne olisi varmasti mahdollista toteuttaa myös täysin laktoosittomina. Hyvä muistaa jatkossa!

Lämpimiä Anjovisleipiä pienen suolaisen nälkään

Pikkusuolaisen nälkään Evan kirjasta löytyy monen moista. "Yksinkertaisin keinoin ja harkintaa ja säästäväisyyttä noudattaen voi aikaansaada ihmeitä. Kekseliäs emäntä varaa aina yllätyksiä.", Eva opettaa. Lämpimät Anjovisleivät vaikuttavat nimenomaan pienin keinoin tehdyltä yllätykseltä, joten ne sopivat varmaan  lämpimän iltapäivän pieneksi suolaiseksi.

Yllättäen keittiömme käytetyimmäksi työvälineeksi on muodostunut siivilä. Jostain ihmeellisestä syystä päädyn aina reseptiin, jossa enemmän tai vähemmän hankalia ruoka-aineita on pakko pusertaa siivilän lävitse. Tällä kertaa siivilä hierotaan kuitenkin ensin valkosipulilla: hauska keino saada valkosipulin maku hennosti ruokalajiin! Ja sitten vain pusertamaan anjoviksia siivilän läpi...

Öljyn, sitruunan ja valkopippurin kanssa anjovistahnasta tulee hyvin kiiltävää ja tasaista. Mittasuhteet ovat taas vähän hakusessa - miten paljon öljyä pitäisikään lorauttaa seokseen? "Vähän" on taas tällä kertaa hankala määre, tosin se rajaa tietysti "paljon" pois vaihtoehdoista.

Levitän tahnan paahtoleiville ja työnnän ne hyvin kuumaan uuniin, jossa on päällä pelkkä ylälämpö. Köyhiltähän nämä tässä vaiheessa näyttävät, suorastaan aneemisilta.

Uunissa leivät saavat kuitenkin väriä ja minäkin piristyn hiukan. Gratinoimisen jälkeen leikkelen reunat pois ja tasaan keskiosasta pieniä neliöitä. Lämmitän ne nopeasti uudelleen uunissa ja vien tarjolle. 

Maku ei ole yllätys, vaan nökköset maistuvat paahdetuille anjovisleiville. Siis jos tykkää anvojiksesta, niin nämä ovat oikein hyviä napostelupaloja - ja mehän tykkäämme. Olisin itse ehkä kuitenkin ripsauttanut vähän "sveitsinjuustoraastetta" vielä päälle, jotta makupaloista olisi tullut hitusen tukevampia. Mutta tiedä häntä, olisiko makuyhdistelmä sitten toiminut kuten pitää. Pitänee kokeilla toisen kerran.

Scones - näitä ei voita mikään!

Onneksi Eva ja Louis Sparre kävivät matkoillaan myös Englannissa - tietenkin, tutustumassa juuri virinneeseen uuteen Arts&Crafts-liikkeeseen ja sen ideoihin taideteollisuudesta. Matka oli ratkaiseva Iris-tehtaan perustamisen kannalta, mutta minulle riemastuttavinta tällä hetkellä matkassa on se, että Eva on ottanut kirjaansa englantilaisten iltapäiväteeklassikoiden, Sconesien ohjeen.

Harva leivonnainen valmistuu yhtä sutjakkaasti ja minulla on vielä sellainen onni puolellani, että taloudessa asustaa "maailman paras" voin ja jauhojen murustelija! Nuorimmaisesta tämä sotkuinen puuha on likimain hauskinta maailmassa.

Maito sekoitetaan sitten nopeasti ja vatkaamatta jauho-voiseokseen. Mureasta taikinasta Eva käskee muotoilemaan neliön muotoisia palasia - neliön muotoista muottia en keittiöstä löytänyt, joten muovailimme ronskilla kädellä kuusi suurin piirtein neliöksi määriteltävää muhkeaa könttiä.

Uuniin 15 minuutiksi, asteita on 225 ja sconesit ovat valmiina. Sitten vain tee hautumaan - eikä sitten mitään vihreitä virityksiä tai rooibusta, vaan oikein äkäisen mustaa, tuoksuvaa OIKEAA teetä.

Sconesit pitää syödä heti, hiukan lämpiminä ja mieluiten niin, että ensin sipaisee halkaistulle pinnalle hitusen voita ja sitten vasta levittää sille marmeladin tai hillon. Eva ei mainitse kermavaahtoa, mutta me lisäämme sen omiin annoksiimme. Harmi vain, ettei Suomesta saa doublecreamia, superrasvaista ja paksua kermaa, josta tehdyn vaahdon rinnalla kuohukermavaahto on varsin kevyttä kamaa. Tällaisen annoksen jälkeen maailma tuntuu taas oikein mukavalta paikalta.

Eva ja Louis vierailivat Englannissa vuonna 1896 ja saivat siellä ollessaan kutsun The Studio-lehden perustajan, Charles Holmen luo. The Studio-lehti oli perustettu muutamia vuosia aikaisemmin ja se oli myös suomalaisille taiteilijiolle tärkeä kanava löytää uusia tuulia taiteen maailmasta. The Studio esitteli suomalaisia taiteilijoita ahkerasti, Edelfelt, Vallgren, Gallén, Wikström, Halonen, Järnefelt - tutut nimet toistuvat lehden sivuilla, mutta aivan yhtä usein näiden rinnalla esitellään sekä Eva Mannerheim Sparren kirjasidoksia että Kreivi Sparren maalauksia. Erityisesti Evan kirjasidokset ovat lehdessä näyttävästi esillä.

Sparrejen hämmästykseksi Holme asui kuuluisassa William Morrisin suunnittelemassa Red Housessa. Näin Eva kertoo: "Vietimme Holmen luona muutamia unohtumattomia tunteja keskustellen taiteesta ja taideteollisuuden uudelleensyntymisestä. Japani oli muotimaa ja Japanin vaikutus koristetaiteeseen oli vuosisadan vaihteessa sangen tuntuva. Uskon voivani sanoa, että me Red Housessa saimme vallitsevan Japanin-kuumeen tartunnan."

Vierailun päätteeksi Eva ja Louis saivat kirjoittaa nimensä Red Housen yhteen oveen, joka toimi talon "vieraskirjana". Olisipa yhtä kaikki mukava tietää, onko tuo ovi edelleen tallessa?

Louhisaaren kartanon sieni- ja kalapiiras

Kummallista Evan kirjassa on se, että Louhisaaren kartanon ruokaohjeita on suhteellisen vähän. Muutama toki on, mutta ne ovat joko epähoukuttelevia kuten "Puikot", jotka ovat ohjeen perusteella sokerittomasta hiivataikinasta paistettuja pötkylöitä tai pelottavia, kuten "Isoäidin ilmapiiraset", jotka pitäisi paistaa rasvakkeessa ja niiden pitäisi "paisua kepeiksi kuin ilma". Ei minun hermoilleni. Siispä Louhisaaren osuus tässä kokeilussa hoidetaan Sieni- ja kalapiiraan ohjeella.

Ohje on taas parhaasta päästä: yhden yhtäkään määrettä siitä, miten paljon mitäkin ainesosaa piiraaseen pitäisi käyttää, ei ole. Otetaan siis kaikkea sen verran kuin sattuu olemaan; kuhaa fileenä noin 300 grammaa, herkkusieniä yksi rasiallinen, katkarapuja yksi pussi.

Valmistelen piirakkaa aamupäivän puolella ja teen "Kohokastaikinan" (!) valmiiksi. En kyllä ymmärrä, miksi taikinan nimi on kohokastaikina, kun se on taas näitä kammottavia voitaikina-virityksiä, missä voi pitäisi saada kaulittua jotenkin nätisti taikinan sekaan. Sitä paitsi, mistä ihmeestä ihminen voisi löytää "kylmän huoneen" sitä varten, että tekee piirakkataikinaa? Säästän teidät taikinanteon kammottavilta kuvilta, ne saattaisivat saada herkkänahkaisen lukijan hermostumaan.

Itse piirakan teko alkaa sillä, että laitan herkkusienet muhentumaan. Oletan että voita laitetaan reilusti ja kermaa kunnon loraus. Annan sienimuhennoksen olla liedellä reilusti yli puoli tuntia, koko sen ajan kun valmistelen piirakkaa.

Koska en onnistunut saamaan kokonaista kuhaa käsiini, teen liemen valmiista kalaliemestä ja valkoviinistä. Ladon kuhafileet piirakkavuokaan ja kaadan liemen fileiden  päälle. Sitten vuoka kymmeneksi minuutiksi uuniin. 

Ei ole mitenkään yksiselitteisen helppoa kaataa nestettä piirakkavuoasta takaisin kasariin. Mutta lopulta onnistun ilman suurempia onnettomuuksia ja suurustan liemen voisuuruksella ja kermalla. Jätän seoksen kiehumaan noin viideksitoista minuutiksi, jotta se sakenisi riittävästi. 

Ladon fileiden päälle sienimuhennoksen ja katkaravut, sekä kaadan kastikkeen koko komeuden päälle. En ole varma, olisiko kastikkeen pitänyt olla vielä sakeampaa - mistäpä näitä tietäisi, ennen kuin kokeilee: kun en alun perinkään tiennyt, paljonko nestettä OLISI pitänyt olla ja paljonko esimerkiksi kermaa OLISI pitänyt käyttää.

Onnettomasta taikinanteosta huolimatta onnistun saamaan aikaan tasaisen kiiltävän taikinan, ja jostakin ihme syystä saan tänään jopa kaulittua suhteellisen kauniin ympyrän. Kiinnitän taikinan munanvalkuaisella piirakkavuokaan kanneksi. Taikinalevyn piti olla "ohuehko", minun kanteni tuntuu kyllä "paksuhkolta".

Koska ohjeessa on kerrankin mainittu, että paistetaan "kuumanlaisessa" uunissa, niin väännän mittarin reilusti yli 200 asteeseen. Piirakka kohoaa ja paistuu lupaavasti.

Piirakka tuntuu paistuvan nopeasti, mutta sisällähän ei ole mitään, mikä vaatisi pitkän paistumisajan, joten otan piirakan pöytään kun se tuntuu ruskistuneen mukavasti. "Oho, mikä tuo on?", kysyy tyttäreni, mutta kuultuaan piirakan sisällön menettää valitettavan nopeasti mielenkiintonsa sitä kohtaan.

Jännitys on suuri, kun puhkaisen taikinankannen ensimmäistä palaa varten. Piirakan sisältö on hyvin kostea, mutta se tuoksuu ihanalta - ja maistuu oikein mukavalta. Sienikammoiset perheenjäsenet eivät tästä kokeilusta innostu, mutta itse pidän makuyhdistelmästä ja taikinakansi sopii mainiosti kostean sisällön kaveriksi. 

Louhisaaren kartanoon liittyvät muistot lienevät olleet Evalle osittain varsin kipeitä, sillä lapsuusvuosia varjosti isän huikentelevaisuus ja kartanosta luopuminen on varmasti ollut koko perheelle vaikea pala. Louhisaareen yhdistyvät selvästi myös nuorena menetetyn äidin ja sisaren muistot. 

Mutta sitä ei varmasti kukaan epäile, etteikö Mannerheimien suvun keittiössä ole ollut asiantuntevaa väkeä. Ehkä ne hiivataikinaiset puikotkin olisivat oikeasti varsin herkullisia, kun vain ne tekisi oikealla tavalla!