Omenoita ja suklaavanukasta (ja sokerihumalavaroitus!)

Tämän vuoden omenasato ei kaikin paikoin ole ollut hurrattava, mutta tehdään nyt kuitenkin yksi omenajälkiruoka. Katselin toiveikkaana oman pienen puuni omenoita, mutta ne olivat niin täydellisesti pihlajanmarjakoin syömiä, että jouduin kuitenkin turvautumaan osto-omenoihin. Ne olivat tähän tarkoitukseen vähän liian isoja, parhaimmillaan ohje olisi varmasti pienehköistä kotiomenoista valmistettuna.

Millainenhan on "makeahko" sokeriliuos? Ja miten kauan keitetään "nopeasti"? Menee taas aika arvauksella, hutkaus sokeria, ja varalta toinenkin, - ja taidan keittää omenoita kuitenkin sen verran aikaa, että ne selvästi pehmenevät, mutta pysyvät vielä töpäkästi kasassa.

En oikein ymmärrä tuota veden sekoittamista suklaaseen, mutta kuuliaisena lisään sitä hieman, sulatan suklaan ja maustan sen kanelilla. Täytän omenat reippaasti suklaakiisselillä - tai vanukkaalla, ohjeessa puhutaan sekaisin molemmista, joten en oikein tiedä kumpaa tämä lienee.

Marenkivaahto päälle, vähän sokeria ja suklaarouhetta päälle ja omenat ovat valmiina uuniin. "Miedonlämpöinen" uuni lienee tuommoinen 175 astetta ja nähtävästi taas pitää ihan vain fiiliksellä mietiskellä, kauanko omenoiden pitäisi uunissa viihtyä.

Onneksi kuorruuttena oleva marenkivaahto toimii hyvin kypsymisen mittarina ja kun päällinen on sopivasti ruskistunut, otan omenat pois uunista. 

Uhhuh, millainen annos! Tietää syöneensä makeaa mahan täydeltä! Hyväähän tämä on, mutta toden totta pienempi annos olisi paikallaan. Omena on yllättäen ihan sopivasti pehmennyt kaiken arvaamisen jälkeen ja marenki on suhteellisen mukavasti paistunut. Suklaa uhkaa lurahtaa paistovatiin ennen annoslautasille asettamista, mutta täsmällisellä lusikka-lusikka-tekniikalla siitäkin ongelmasta selvitään. Ohje kannattaa pitää mielessä varsinkin sellaisina vuosina, kun omenoita on lohduttoman paljon eikä kukaan keksi, miten niitä voisi vieraille syöttää!