"Kaikki keinot ovat hyviä, paitsi ikävät"

"Kaikki keinot ovat hyviä, paitsi ikävät"
Kreivitär Eva Mannerheim Sparre: Keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Täytetty kaalinkerä (Virginie, Pariisi)

Virginie - tuo mystinen nimi hyppää yhtäkkiä silmilleni keittokirjan sivuilta. Suomen taidehistoriassa Virginie on noussut synonyymiksi kaikille niille nimettömille malleille ja rakastajattarille, joita 1800-luvun lopulla Pariisissa parveili. Nuorille naisille, jotka antoivat kauniit kasvonsa - ja aika paljon muutakin - taiteilijoiden käyttöön, mutta jotka jäivät sitten yksin tai aviottomien lastensa kanssa kaupunkiin, kun taiteilijat palasivat kotimaihinsa ja takaisin kunnialliseen elämään.

Eva Mannerheim Sparre tuskin on tuntenut Albert Edelfeltin mallina ja todennäköisesti myös elämänkumppanina hetken aikaa ollutta Virginieta - Virginien aika Edelfeltin elämässä oli kauan ennen kuin Eva matkusti Pariisiin ensi kertaa. Se ei silti poista sitä mieltä kutkuttavaa ajatusta, että "Täytetyn kaalinkerän" ohje olisi kulkeutunut taiteilijaystävysten mukana Evalle juuri tämän Virginien jäljiltä.


Tällä kertaa otan monitoimikoneen avuksi, kun jauhan keittolihan hienoksi. Mausteeksi riittävät punasipuli, suola ja pippuri sekä "pivollinen" persiljaa. Piti ihan tarkistaa, mutta pivo tarkoittaa kourallista, joten aika reilusti persiljaa saa murekkeeseen käyttää.


Savoijinkaali eli ruttukaali on komea ja sen lehtien irrottaminen sujuu lopulta ihan hyvin, kun tajuan etten yritä taittaa lehtiä irti vaan leikkaan ne reilusti veitsellä irti kovasta kannasta. 


Ryöppään lehdet suolavedessä, valutan välikössä ja jätän sitten hetkeksi valumaan ja kuivumaan. En kuitenkaan malta kuivata lehtiä tarpeeksi, huomaan sen heti seuraavassa työvaiheessa, jossa jokaiselle lehdelle levitetään lihamureketta ja kerätään sitten kaalinkerä takaisin kokoon.


Tämä vaihe ohjeesta vaatii aikamoista keskittymistä ja lopulta myös apua. Lehdet ovat liian märkiä ja kerä uhkaa hajota joka vaiheessa käsiini. Saan kuitenkin pidettyä kerän käsissäni ja vähitellen jokaisen lehden paikoilleen.


Kerän sitominen ei onnistu yksin, vaan siihen tarvitaan vähintään kaksi käsiparia. Kerä tuntuu uhkaavan löysältä, joten sidomme sen moneen kertaan ja ympäriinsä, kunnes tunnen, että sitä voi liikutella pelkäämättä. Ja kas, sehän melkein näyttää kaalinkerältä!


Ruskistan kaalinkerää hetken molemmilta puolilta padassa ja lisään sitten lihalientä ja valkoviiniä niin paljon, että kerä on melkein upoksissa. Sitten unohdan koko komeuden hellalle kiehumaan hiljaiselle tulelle kolmeksi tunniksi. 

En tietenkään onnistunut löytämään oikeita prinssinmakkaroita, vaan ainoastaan prinssinakkeja, enkä oikein ymmärrä muutenkaan, mitä makkarat tässä ruokalajissa tekevät. Mutta ohje mikä ohje, lisään nakit pataan kiehumaan 20 minuuttia ennen ruokalajin valmistumista. Samalla teen tomaattikastikkeen valmiiksi, kiehutan voita ja jauhoja hetken aikaa kasarissa, lisään tomaattisoseen ja vähän mausteita ja annan kiehua varttitunnin. 



Kolmen tunnin ja huikean jännityksen jälkeen nostan kaalinkerän pois padasta. Se pysyy hienosti kasassa, vaikka poistan narut yksi kerrallaan. Ladon kerän ympärille prinssinakit ja valutan tomaattikastikkeen, johon olen sekoittanut padasta lientä, koko komeuden päälle. Jännittävää...


Kaalia pystyy leikkaamaan helposti ja sisus on hauskasti raidallinen. Täytetty kaalinkerä maistuu jälleen kerran juuri sellaiselle, mitä voisi kuvitellakin: kaalille ja lihamurekkeelle. Ei ihan kaalikääryleelle, koska savoijinkaali ei ole yhtä makea kuin keräkaali ja tomaattikastike antaa ruualle pirteän lisämaun. 


Koemaistaja on perusmakujen ystävä ja nauttii ruuasta. Toteamme kuitenkin, että työmäärään nähden maku on lievästi vaatimaton - tosin esillepano on sen verran erikoinen, että tälläkin voisi toki säväyttää ruokavieraita. Ja nyt kun on kerran kokeillut ohjeen mukaan, niin seuraavalla kerralla voi sitten säveltää esimerkiksi lihamurekkeen koostumuksen ihan oman maun mukaan. 



Mutta jälleen kerran jäimme ajattelemaan taiteilijaystäviä sadan vuoden takaa. On helppo ajatella tämä ruokalaji pöytään, se on perusaineksista tehty kunnon maalaisruoka, jolla jokainen saa varmasti mahansa täyteen. Tarkkailiko Edelfeltin ystävä, suuri herkkusuu Ville Vallgren joskus Virginietä keittiössä ja toisti ruokaohjeen sitten omassa keittiössään? Vai saiko Eva ohjeen perintönä pienelle lapulle kirjoitettuna, muistona vuosikymmenten takaa? 

Kauniin Virginien kuvat koskettavat aina, kun niitä katselee. Erityisesti se lämpö ja rakkaus, mikä mallin ja maalarin välillä tuntuu huokuvan, on jotakin ainutlaatuista. Siksi olen onnellinen, että sain omaan muistolippaaseeni pienen kokemuksen, joka yhdistää minut tuohon aikakauteen ja arvoitukselliseen Virginiehin. Eikä sen väliä, vaikka ohjeella ei olisi oikeasti mitään tekemistä Edelfeltin Virginien kanssa, koska kaikki muukin tämän naisen ympärillä on arvailua ja olettamuksia - siihen siis on minullakin oikeus.

















keskiviikko 26. elokuuta 2015

Vichyn porkkanat

Makoisa lisuke liharuuille tai pieni kasvisruoka - konjakilla höystetyt Vichyn porkkanat. Ei yhtään hassumpi ajatus. Miksi lie ruuan nimi Vichyn porkkanat, se taas ei aukene minulle, mutta Vichyn porkkanoista on näköjään lukemattomia ohjeita. Kiva, että minulla on teemana Evan kirja, koska muissa ohjeissa ei käytetä konjakkia...


Viipaloin porkkanat pieniksi paloiksi, en pitkiksi suikaleiksi - tosin minulla ei taas ole aavistustakaan siitä, kumpi tapa olisi oikeampi. Sulatan voin, lisään sokerin, suolan ja konjakin, ja hulautan porkkanat sekaan. Siellä ne saavat kiehua puolisen tuntia. 


Kun neste on kiehunut vähiin, pitäisi kasaria ravistella, jotta porkkanat "kuortuvat". Ravistelu on vähän siinä ja siinä, joten sekoittelen porkkanoita hiljalleen puulastalla. Kun neste on kokonaan haihtunut, päättelen porkkanoiden olevan valmiina.


Persiljasilppua päälle ja porkkanat ovat valmiita. Ei ollut vaikeata, ei.

Ruokalaji on makeahko, mutta maukas ja oletan sen sopivan loisteliaasti liharuokien kumppaniksi. Itse napostelin sitä paahdetun leivän kera iltapalaksi, ja se toimi siinäkin ominaisuudessa varsin hyvin. Tällä korvaisin mieluusti pastan, riisin tai perunat jollakin aterialla. Lisuke toimisi myös mainiosti yhtenä osana salaattiateriaa. Vichyn porkkanat ovat gluteenittomia, ja ne olisi varmasti mahdollista toteuttaa myös täysin laktoosittomina. Hyvä muistaa jatkossa!




sunnuntai 23. elokuuta 2015

Lämpimiä Anjovisleipiä pienen suolaisen nälkään

Pikkusuolaisen nälkään Evan kirjasta löytyy monen moista. "Yksinkertaisin keinoin ja harkintaa ja säästäväisyyttä noudattaen voi aikaansaada ihmeitä. Kekseliäs emäntä varaa aina yllätyksiä.", Eva opettaa. Lämpimät Anjovisleivät vaikuttavat nimenomaan pienin keinoin tehdyltä yllätykseltä, joten ne sopivat varmaan  lämpimän iltapäivän pieneksi suolaiseksi.


Yllättäen keittiömme käytetyimmäksi työvälineeksi on muodostunut siivilä. Jostain ihmeellisestä syystä päädyn aina reseptiin, jossa enemmän tai vähemmän hankalia ruoka-aineita on pakko pusertaa siivilän lävitse. Tällä kertaa siivilä hierotaan kuitenkin ensin valkosipulilla: hauska keino saada valkosipulin maku hennosti ruokalajiin! Ja sitten vain pusertamaan anjoviksia siivilän läpi...


Öljyn, sitruunan ja valkopippurin kanssa anjovistahnasta tulee hyvin kiiltävää ja tasaista. Mittasuhteet ovat taas vähän hakusessa - miten paljon öljyä pitäisikään lorauttaa seokseen? "Vähän" on taas tällä kertaa hankala määre, tosin se rajaa tietysti "paljon" pois vaihtoehdoista.


Levitän tahnan paahtoleiville ja työnnän ne hyvin kuumaan uuniin, jossa on päällä pelkkä ylälämpö. Köyhiltähän nämä tässä vaiheessa näyttävät, suorastaan aneemisilta.


Uunissa leivät saavat kuitenkin väriä ja minäkin piristyn hiukan. Gratinoimisen jälkeen leikkelen reunat pois ja tasaan keskiosasta pieniä neliöitä. Lämmitän ne nopeasti uudelleen uunissa ja vien tarjolle. 


Maku ei ole yllätys, vaan nökköset maistuvat paahdetuille anjovisleiville. Siis jos tykkää anvojiksesta, niin nämä ovat oikein hyviä napostelupaloja - ja mehän tykkäämme. Olisin itse ehkä kuitenkin ripsauttanut vähän "sveitsinjuustoraastetta" vielä päälle, jotta makupaloista olisi tullut hitusen tukevampia. Mutta tiedä häntä, olisiko makuyhdistelmä sitten toiminut kuten pitää. Pitänee kokeilla toisen kerran.




torstai 20. elokuuta 2015

Scones - näitä ei voita mikään!

Onneksi Eva ja Louis Sparre kävivät matkoillaan myös Englannissa - tietenkin, tutustumassa juuri virinneeseen uuteen Arts&Crafts-liikkeeseen ja sen ideoihin taideteollisuudesta. Matka oli ratkaiseva Iris-tehtaan perustamisen kannalta, mutta minulle riemastuttavinta tällä hetkellä matkassa on se, että Eva on ottanut kirjaansa englantilaisten iltapäiväteeklassikoiden, Sconesien ohjeen.


Harva leivonnainen valmistuu yhtä sutjakkaasti ja minulla on vielä sellainen onni puolellani, että taloudessa asustaa "maailman paras" voin ja jauhojen murustelija! Nuorimmaisesta tämä sotkuinen puuha on likimain hauskinta maailmassa.


Maito sekoitetaan sitten nopeasti ja vatkaamatta jauho-voiseokseen. Mureasta taikinasta Eva käskee muotoilemaan neliön muotoisia palasia - neliön muotoista muottia en keittiöstä löytänyt, joten muovailimme ronskilla kädellä kuusi suurin piirtein neliöksi määriteltävää muhkeaa könttiä.


Uuniin 15 minuutiksi, asteita on 225 ja sconesit ovat valmiina. Sitten vain tee hautumaan - eikä sitten mitään vihreitä virityksiä tai rooibusta, vaan oikein äkäisen mustaa, tuoksuvaa OIKEAA teetä.


Sconesit pitää syödä heti, hiukan lämpiminä ja mieluiten niin, että ensin sipaisee halkaistulle pinnalle hitusen voita ja sitten vasta levittää sille marmeladin tai hillon. Eva ei mainitse kermavaahtoa, mutta me lisäämme sen omiin annoksiimme. Harmi vain, ettei Suomesta saa doublecreamia, superrasvaista ja paksua kermaa, josta tehdyn vaahdon rinnalla kuohukermavaahto on varsin kevyttä kamaa. Tällaisen annoksen jälkeen maailma tuntuu taas oikein mukavalta paikalta.


Eva ja Louis vierailivat Englannissa vuonna 1896 ja saivat siellä ollessaan kutsun The Studio-lehden perustajan, Charles Holmen luo. The Studio-lehti oli perustettu muutamia vuosia aikaisemmin ja se oli myös suomalaisille taiteilijiolle tärkeä kanava löytää uusia tuulia taiteen maailmasta. The Studio esitteli suomalaisia taiteilijoita ahkerasti, Edelfelt, Vallgren, Gallén, Wikström, Halonen, Järnefelt - tutut nimet toistuvat lehden sivuilla, mutta aivan yhtä usein näiden rinnalla esitellään sekä Eva Mannerheim Sparren kirjasidoksia että Kreivi Sparren maalauksia. Erityisesti Evan kirjasidokset ovat lehdessä näyttävästi esillä.

Sparrejen hämmästykseksi Holme asui kuuluisassa William Morrisin suunnittelemassa Red Housessa. Näin Eva kertoo: "Vietimme Holmen luona muutamia unohtumattomia tunteja keskustellen taiteesta ja taideteollisuuden uudelleensyntymisestä. Japani oli muotimaa ja Japanin vaikutus koristetaiteeseen oli vuosisadan vaihteessa sangen tuntuva. Uskon voivani sanoa, että me Red Housessa saimme vallitsevan Japanin-kuumeen tartunnan."

Vierailun päätteeksi Eva ja Louis saivat kirjoittaa nimensä Red Housen yhteen oveen, joka toimi talon "vieraskirjana". Olisipa yhtä kaikki mukava tietää, onko tuo ovi edelleen tallessa?













sunnuntai 16. elokuuta 2015

Louhisaaren kartanon sieni- ja kalapiiras

Kummallista Evan kirjassa on se, että Louhisaaren kartanon ruokaohjeita on suhteellisen vähän. Muutama toki on, mutta ne ovat joko epähoukuttelevia kuten "Puikot", jotka ovat ohjeen perusteella sokerittomasta hiivataikinasta paistettuja pötkylöitä tai pelottavia, kuten "Isoäidin ilmapiiraset", jotka pitäisi paistaa rasvakkeessa ja niiden pitäisi "paisua kepeiksi kuin ilma". Ei minun hermoilleni. Siispä Louhisaaren osuus tässä kokeilussa hoidetaan Sieni- ja kalapiiraan ohjeella.



Ohje on taas parhaasta päästä: yhden yhtäkään määrettä siitä, miten paljon mitäkin ainesosaa piiraaseen pitäisi käyttää, ei ole. Otetaan siis kaikkea sen verran kuin sattuu olemaan; kuhaa fileenä noin 300 grammaa, herkkusieniä yksi rasiallinen, katkarapuja yksi pussi.

Valmistelen piirakkaa aamupäivän puolella ja teen "Kohokastaikinan" (!) valmiiksi. En kyllä ymmärrä, miksi taikinan nimi on kohokastaikina, kun se on taas näitä kammottavia voitaikina-virityksiä, missä voi pitäisi saada kaulittua jotenkin nätisti taikinan sekaan. Sitä paitsi, mistä ihmeestä ihminen voisi löytää "kylmän huoneen" sitä varten, että tekee piirakkataikinaa? Säästän teidät taikinanteon kammottavilta kuvilta, ne saattaisivat saada herkkänahkaisen lukijan hermostumaan.



Itse piirakan teko alkaa sillä, että laitan herkkusienet muhentumaan. Oletan että voita laitetaan reilusti ja kermaa kunnon loraus. Annan sienimuhennoksen olla liedellä reilusti yli puoli tuntia, koko sen ajan kun valmistelen piirakkaa.


Koska en onnistunut saamaan kokonaista kuhaa käsiini, teen liemen valmiista kalaliemestä ja valkoviinistä. Ladon kuhafileet piirakkavuokaan ja kaadan liemen fileiden  päälle. Sitten vuoka kymmeneksi minuutiksi uuniin. 


Ei ole mitenkään yksiselitteisen helppoa kaataa nestettä piirakkavuoasta takaisin kasariin. Mutta lopulta onnistun ilman suurempia onnettomuuksia ja suurustan liemen voisuuruksella ja kermalla. Jätän seoksen kiehumaan noin viideksitoista minuutiksi, jotta se sakenisi riittävästi. 

Ladon fileiden päälle sienimuhennoksen ja katkaravut, sekä kaadan kastikkeen koko komeuden päälle. En ole varma, olisiko kastikkeen pitänyt olla vielä sakeampaa - mistäpä näitä tietäisi, ennen kuin kokeilee: kun en alun perinkään tiennyt, paljonko nestettä OLISI pitänyt olla ja paljonko esimerkiksi kermaa OLISI pitänyt käyttää.



Onnettomasta taikinanteosta huolimatta onnistun saamaan aikaan tasaisen kiiltävän taikinan, ja jostakin ihme syystä saan tänään jopa kaulittua suhteellisen kauniin ympyrän. Kiinnitän taikinan munanvalkuaisella piirakkavuokaan kanneksi. Taikinalevyn piti olla "ohuehko", minun kanteni tuntuu kyllä "paksuhkolta".


Koska ohjeessa on kerrankin mainittu, että paistetaan "kuumanlaisessa" uunissa, niin väännän mittarin reilusti yli 200 asteeseen. Piirakka kohoaa ja paistuu lupaavasti.


Piirakka tuntuu paistuvan nopeasti, mutta sisällähän ei ole mitään, mikä vaatisi pitkän paistumisajan, joten otan piirakan pöytään kun se tuntuu ruskistuneen mukavasti. "Oho, mikä tuo on?", kysyy tyttäreni, mutta kuultuaan piirakan sisällön menettää valitettavan nopeasti mielenkiintonsa sitä kohtaan.


Jännitys on suuri, kun puhkaisen taikinankannen ensimmäistä palaa varten. Piirakan sisältö on hyvin kostea, mutta se tuoksuu ihanalta - ja maistuu oikein mukavalta. Sienikammoiset perheenjäsenet eivät tästä kokeilusta innostu, mutta itse pidän makuyhdistelmästä ja taikinakansi sopii mainiosti kostean sisällön kaveriksi. 


Louhisaaren kartanoon liittyvät muistot lienevät olleet Evalle osittain varsin kipeitä, sillä lapsuusvuosia varjosti isän huikentelevaisuus ja kartanosta luopuminen on varmasti ollut koko perheelle vaikea pala. Louhisaareen yhdistyvät selvästi myös nuorena menetetyn äidin ja sisaren muistot. 

Mutta sitä ei varmasti kukaan epäile, etteikö Mannerheimien suvun keittiössä ole ollut asiantuntevaa väkeä. Ehkä ne hiivataikinaiset puikotkin olisivat oikeasti varsin herkullisia, kun vain ne tekisi oikealla tavalla!








keskiviikko 12. elokuuta 2015

Profiterollit - lapsityövoimaa keittiössä!

Lapseni on monta päivää halunnut tehdä oman kokkikirjansa reseptillä suklaatuulihattuja. Katselin ohjetta ja tajusin, että käytännössä sama ohje on ollut minulla työlistalla Evan kirjasta nimellä Profiterollit. Saan siis pienellä suostuttelulla lapseni mukaan tähän blogileikkiin ja pääsen itse huutelemaan ohjeita pöydän äärestä kun toinen uurastaa hellan vieressä!



Teemme profiterolleja koe-erän eli puolikkaan annoksen. Voi ja vesi kiehautetaan, minkä jälkeen kaikki jauhot laitetaan kerralla veteen ja vispataan niin vimmatusti. "Tässähän kasvaa käsivoimat", sanoo tyttö hetken päästä. Kananmunat yksitellen sekaan ja sekoitetaan niin kauan, kunnes taikina on tasaista ja kimmoisaa.


Emme käytä pursotinta, vaan Evan tapaan pieniä nokareita taikinaa ripotellaan uunipellille pikkulusikoiden avulla. Taikinapalloista tulee hauskan monimuotoisia, enkä edes yritä neuvoa tekemään palleroista säännöllisiä. 


Sillä välin kun taikinapallot paistuvat uunissa, 200 asteessa, aloitamme suklaakastikkeen teon. Teemme tästäkin puolikkaan annoksen, mutta sitä tuntuu silti tulevan varsin reilu ja kermainen annos. Kastiketta saakin vispata ja keittää aika tovin, ennen kuin se ollenkaan tulee sakeamman oloiseksi. 



Pikku-tuulihatut ovat paistuneet ja lapset ilakoivat sillä, millaisia kaloja ja muita muotoja leivonnaisista löytyy. Hetken aikaa kiistelemme siitä, syömmekö tuulihatut lämpiminä vai kylminä - kuten leipuri itse haluaa - mutta pidämme kuitenkin kiinni Evan ohjeesta, jossa profiterollit tarjoillaan lämpimänä. 


Keräämme leivonnaiset keoksi vadille - joka ei kylläkään ole hopeinen, kuten ohje vaatisi. En nyt sattumoisin vain omista hopeavatia enkä oikeastaan ole sellaista vaillakaan. Sitten valutamme lämmintä suklaakastiketta surutta päälle. "Eihän tuolla alla joku jää ilman", huolehtii leipuri, mutta ei varmasti jää - käytämme suklaakastikkeesta ehkä puolet ja silti profiterollit jo uivat uhkean suklaisessa putouksessa. "Voi miten ihana", huokaisee itse leipuri.


Yksi, kaksi, kolme, neljä - "Äiti, montako saa syödä?". Viisi, kuusi, seitsemän... No mitäpä näitä säästelemään. Olivat muuten hyviä. Ja hetken kuluttua vati näyttikin jo tältä:


Profiterollit ovat vain yksi lukemattomista eri nimityksistä, mitä tuulihattu-tyyppisillä leivonnaisilla maailmalla on. Resepti on ikivanha, se tulee Ranskasta ja on peräisin ainakin 1600-luvulta. Ranskassa pieniä tuulihattuja kutsutaan myös nimellä petits choux, profiteroles-nimi tulee englannin kielen sanasta profit, joka alkuaan tarkoitti pientä juomarahaa tai lahjaa. Profiterollit ovat siis ikään kuin pieniä suosionosoituksia. 

Suomalainen tuulihattu-nimitys tulee luultavasti siitä, että Suomessa oli Helsingissä 1800-luvun lopulla saksalaisia leipureita ja tuulihattu on melkein suora käännös saksankielisestä nimityksestä Windbeutel - tuulipussukka. 


















lauantai 8. elokuuta 2015

Sisäselkälihaa madeirakastikkeessa ja sipulisose

Kesän viimeisen lauantain aterialle voisi ajatella jotain juhlavampaa, kuten kunnon paisti muhennettuna madeirassa. Ja kun en millään saa tarpeekseni vaikeiden ainesosien siivilän läpi puristelusta, niin maistetaan viimeinkin ihanalta kuulostavaa sipulisosetta.



Teen sipulisosetta vain neljäsosa-annoksen, sillä perheen nuorempi väki ei aio sipulisosetta maistaa. Pilkon sipulit - siis keltasipulit, jos tarkkoja ollaan, sipulinsukuisia kasveja lienee yli tuhat ja ruokakäyttöönkin niitä käytetään useita kymmeniä lajikkeita - ja humpsautan ne voihin kiehumaan. Saa olla aika tarkkana, etteivät ne ala ruskitua, vaan kiehuvat hiljalleen puoli tuntia.


Mainitsen nyt vielä kerran, että en oikeasti ole totinen ruokahifisti enkä turhan tarkka yksityiskohtien perään, joten koska en kerta kaikkiaan tiedä, mitä olisi oikea "sisäselkäliha", niin ostan kimpaleen naudan sisäpaistia. Ruskistan paistin ja sipulin kevyesti voissa.

 

Heitän pataan suolaa ja valkopippuria: Eva mainitsee esipuheessa, että pippuri tarkoittaa aina valkopippuria ellei nimenomaisesti toisin mainita. Sitten hurautan päälle kiehuvaa vettä ja pari desiä kuivaa, vaaleaa madeiraa.

Ohjeessahan ei tietenkään neuvota, millaista madeiraa lihan päälle pitäisi laittaa, mutta koska en sanottavasti pidä mistään makeasta juomasta, en varsinkaan alkoholijuomissa, niin valitsen kuivan. Makea madeira voisi toki antaa huikean säväyksen lihalle, tosin yleisesti ottaen makean madeiran katsotaan kuuluvan paremminkin jälkiruokaosastolle. Mene ja tiedä, tämä kokeilu menee nyt näin.


Keitetyn sipulin siivilän läpi pusertaminen on ehkä hitusen helpompaa kuin pinaatin, mutta ei se silti siitä mitään herkkua tee. Itse asiassa lämpimän päivän kunniaksi voimani loppuvat kerta kaikkiaan kesken ja joudun nöyrtymään apuvoimien pyytämiseen... Mutta kuten ennenkin, onhan se lopputulos upean hienojakoista. 


Haluan soseesta suhteellisen sakeaa, joten teen suuruksen voista ja vehnäjauhoista, mutta lorautan sekaan vain hieman kermaa. Soseesta tulee kaunis, tuoksuva ja vaalea, lopuksi vielä maustan sen ripauksella suolaa ja sokeria.

Paisti on muhinut kannen alle voimakkaasti tuoksuvassa liemessään puoli tuntia, kun nostan sen tarjoiluvadille. Paistiliemi kelpaa kastikkeeksi, eikä sitä neuvota tällä kertaa suurustamaan edes millään. Tuoksu on ihana, siinä sekoittuu kunnon liha, madeira ja makea sipuli.


Sipulisosetta, paistia, kastiketta ja pöydässä lisukkeena vielä uusia perunoita ja salaattia. Ei hassumpaa.

Sipulisose osoittautuu aivan ihastuttavaksi, makeaksi ja pehmeäksi, ja se tuo ruokaan aivan oman makumaailmansa. Jos siivilän läpi pusertamisen voisi vaihtaa johonkin modernimpaan työtapaan, niin tätä suosittelisin liharuokien lisukkeeksi milloin vain. 

Liha on hyvää, kastike antaa siihen mukavan maun. Jälleen kerran toteamme koemaistajan kanssa kuitenkin yhdessä, että maku on yllättävän perinteinen ja mieto. Madeira tuoksuu enemmän kuin maistuu ja muutenhan lihassa ei ole kuin suolaa ja valkopippuria, sekä vähän sipulia. Sipulisose tekee ateriasta erityisen, se maistuu ja makeuttaa jokaisen suupalan ihanan tasapainoiseksi kokemukseksi. 

Harmittaa, että tulin kertoneeksi lapsille, että kyseessä on sipulisose - se oli nimittäin niin kermaisen kaunista, tasaista ja makeaa, että se olisi varmasti maistunut myös junioreille ilman sipulikammoa.