"Linnun tulee olla linnun näköinen sekä kuolleena että elävänä"

Syksy on metsästyksen aikaa. Tässä perheessä ei metsästetä, joten reseptit jäävät kokeilematta, mutta sen verran mielenkiintoinen tuo luku on, että herkuttelen ajatuksen tasolla.

Luvun esipuheessa Eva puhuu taas painavaa asiaa: ""Linnun tulee olla linnun näköinen sekä kuolleena että elävänä, sekä ruokavadilla että ulkona luonnossa, ja sekä kylmänä että lämpimänä."

Luvussa on lukuisia kanaohjeita ja muutenkin se painottuu linturuokiin. Ihmettelin kovasti, miksi kirjassa ei ole lainkaan hirvenlihan valmistusohjeita ja sain tietää, että historiantietämyksessäni oli hirven mentävä aukko: minun elinaikanani hirvenmetsästys on ollut itsestäänselvyys enkä ollut koskaan tiennyt, että hirvet metsästettiin Suomesta käytännössä sukupuuttoon 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Isäni muisteli, että hänen lapsuudessaan 1930- ja 1940-luvuilla ei hirviä vielä ollut, niiden kanta elpyi sitten vasta vähitellen 1960- ja 1970-lukujen mittaan.  Hämmentävää, kun ajattelee miten paljon hirviä tällä hetkellä Suomessa on ja kuinka paljon hirvenkaatolupia syksyisin myönnetään.

Kun ei ole tottunut käsittelemään muita kuin esivalmisteltuja lintuja, niin nämä ohjeet naurattavat taas raadollisuudellaan: "Kärvennä lintu. Leikkaa pää pois. Ota ulos kivipiira ja kurkkutorvi rikkomatta nahkaa." Varsinkin tuo linnun "kärventäminen" on minusta hieno määritelmä.

Pari ohjetta on, joita toden totta tahtoisin kokeilla. Toinen on "Täytetty punakaalinkerä", joka tavallaan toistaa Virginien "Täytetyn kaalinkerän" periaatetta. Täytettyyn punakaalinkerään tarvitaan 1 fasaani tai teeri. Linnun lihoista tehdään mureke savukinkun ja sianlihan kera, ja mureke höystetään kunnon tujauksella konjakkia. Sitten otetaan punakaalinkerä, joka ryöpätään suolavedessä ja sen jälkeen avataan lehti kerrallaan. Jokaisen lehden väliin lisätään sitten mureketta ja kaalinkerä kootaan takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Kaalinkerä sidotaan nuoralla ja kiehutetaan sitten lihaliemessä 4 tuntia kannella peitettynä. Kaalinkerää täytyy valella useita kertoja keittämisen aikana.

Toinen hauska ohje on "Juovikas lintumureke". Valkoinen mureke tehdään pyyn tai kanan lihasta, tumma mureke teerin tai riekon lihasta. Lisäksi tarvitaan korvasieniä, tryffeliä, oliiveja ja pitkiä makarooneja. Kannellinen vanukasvuoka voidellaan voilla, pohjalle sommitellaan kuvioihin pyöreitä oliiviviipaleita ja tryffeliä. Sivut verhotaan pitkillä makaroneilla, oliiveilla ja tryffelillä. Vuoka täytetään sitten kerroksittain tummalla murekkeella, vaalealla murekkeella, ryöpätyillä korvasienillä, tryffelillä ja oliiveillä. Mureketta keitetään sitten vesihauteessa 2 tuntia. Kun mureke on jäähtynyt, se kaadetaan vuoasta vadille ja tarjoillaan majoneesin ja salaatin kanssa. Luulisin, että nam.

Siitä vain kokeilemaan, metsästäjät. Kertokaa jos maistui!

Omenoita ja suklaavanukasta (ja sokerihumalavaroitus!)

Tämän vuoden omenasato ei kaikin paikoin ole ollut hurrattava, mutta tehdään nyt kuitenkin yksi omenajälkiruoka. Katselin toiveikkaana oman pienen puuni omenoita, mutta ne olivat niin täydellisesti pihlajanmarjakoin syömiä, että jouduin kuitenkin turvautumaan osto-omenoihin. Ne olivat tähän tarkoitukseen vähän liian isoja, parhaimmillaan ohje olisi varmasti pienehköistä kotiomenoista valmistettuna.

Millainenhan on "makeahko" sokeriliuos? Ja miten kauan keitetään "nopeasti"? Menee taas aika arvauksella, hutkaus sokeria, ja varalta toinenkin, - ja taidan keittää omenoita kuitenkin sen verran aikaa, että ne selvästi pehmenevät, mutta pysyvät vielä töpäkästi kasassa.

En oikein ymmärrä tuota veden sekoittamista suklaaseen, mutta kuuliaisena lisään sitä hieman, sulatan suklaan ja maustan sen kanelilla. Täytän omenat reippaasti suklaakiisselillä - tai vanukkaalla, ohjeessa puhutaan sekaisin molemmista, joten en oikein tiedä kumpaa tämä lienee.

Marenkivaahto päälle, vähän sokeria ja suklaarouhetta päälle ja omenat ovat valmiina uuniin. "Miedonlämpöinen" uuni lienee tuommoinen 175 astetta ja nähtävästi taas pitää ihan vain fiiliksellä mietiskellä, kauanko omenoiden pitäisi uunissa viihtyä.

Onneksi kuorruuttena oleva marenkivaahto toimii hyvin kypsymisen mittarina ja kun päällinen on sopivasti ruskistunut, otan omenat pois uunista. 

Uhhuh, millainen annos! Tietää syöneensä makeaa mahan täydeltä! Hyväähän tämä on, mutta toden totta pienempi annos olisi paikallaan. Omena on yllättäen ihan sopivasti pehmennyt kaiken arvaamisen jälkeen ja marenki on suhteellisen mukavasti paistunut. Suklaa uhkaa lurahtaa paistovatiin ennen annoslautasille asettamista, mutta täsmällisellä lusikka-lusikka-tekniikalla siitäkin ongelmasta selvitään. Ohje kannattaa pitää mielessä varsinkin sellaisina vuosina, kun omenoita on lohduttoman paljon eikä kukaan keksi, miten niitä voisi vieraille syöttää!