"Kaikki keinot ovat hyviä, paitsi ikävät"

"Kaikki keinot ovat hyviä, paitsi ikävät"
Kreivitär Eva Mannerheim Sparre: Keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Monsier Renaultin suklaakohokas eli seikkailu kohoamattoman kohokkaan parissa

Vanukkaita ja kohokkaita, niitä löytyy Evan kirjasta useita. Monsier Renault Rabatista on antanut Evalle suklaakohokkaan ohjeen ja koska herralla on meille rallihulluille suomalaisille sopiva nimi, iskin silmäni tähän herkkuun. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä tällä kertaa jouduin todellisiin vaikeuksiin ja seikkailuni tämän ruokalajin kimpussa kesti kaksi päivää.


En etsinyt sokeroimatonta suklaata, vaan käytin tavallista taloussuklaata. Luin ensimmäisen lauseen ja toimin sen mukaisesti: sulatin suklaan ja sokerin - jota käytin siis "vain vähän", hyvin pienen kourallisen verran - maitoon. Mutta mitä ihmettä, seuraavassa vaiheessa minulla pitäisi olla sekä sokeria että maitoa, jotka sekoitetaan kasarissa munankeltuaisten kanssa! Mutta ei minulla ole, koska ne kaikki on sulatettu yhteen suklaan kanssa! Voihan herra Renault, täsmällisyyttä ohjeisiin , kiitos!

 (Ja voi Pälvi, Pälvi - muistatko miten ensimmäisellä kotitaloustunnille yläasteen seitsemännellä luokalla ihana kotitalousopettajamme Maiju tähdensi sitä, että resepti pitää ensin lukea huolella läpi, ennen kuin aloittaa ruokalajin tekemisen. No muistan, ihan hyvin. Mutta en silti ikinä toimi niin....)


Noo, hurautin vähän suklaamaitoa kattilaan munankeltuaisten kaveriksi, sekoitin ne keskenään ja lisäsin sitten loput maidot kiehuvana sekaan. Pienen kiehautuksen jälkeen siirsin seoksen jäähtymään ja vatkasin munanvalkuaiset vaahdoksi. Halusin tehdä kohokkaat annosvuokiin, jotka siis voitelin ja sokeroin valmiiksi odottamaan paistamista. 



Kun suklaaseos oli jäähtynyt, sekoitin siihen kovaksi vatkatut munanvalkuaiset ja kaadoin seoksen annosvuokiin. Koska olen joskus tehnyt kohokkaita hyvällä menestyksellä, minulla oli sitkeä päähänpinttymä siitä, että kohokkaat pitää paistaa vesihauteessa. Ohjeesta täysin poiketen laitoin siis noin 225 asteiseen uuniin vesiastian ja annosvuoat sinne. Sitten jäin hysteerisenä tuijottamaan uunin luukusta sisään.... ja tuijotin ja tuijotin. Mitään ei tapahtunut. 

Kohokkaani eivät yksinkertaisesti suostuneet kohoamaan. Odotin ohjeen mukaiset kymmenen minuuttia. Ja sitten vähän lisää. Ja sitten vielä vähän lisää. Ja lopulta luovutin, ja otin paistokseni pois uunista. Siinä vaiheessa muistin myös, että reseptissä oli mukana myös jauhoja, joita ei missään vaiheessa neuvottu lisäämään taikinaan.... Hmh. Monsieur Renault ja minä emme taida puhua samaa keittiökieltä.

Kumosin paistoksen - kieltäydyn kutsumasta sitä nimellä "kohokas" - tarjoiluvadille ja se näytti oikein somalta. Mutta ei kohokkaalta, vaan ilmiselvältä vanukkaalta. Ja sellaiselta se maistuikin. Oikein tuhdilta tumman suklaiselta lämpimältä vanukkaalta, pyörryttävän makealta vaniljajäätelön kera. 


Suklaanhimoiset lapset pitivät syömästään, mutta annoskoko oli sen verran suuri, että osa jäi reilusti jäähtymään lautaselle. Kylmänä vanukas maistuikin vielä paremmalta, ja ylijääneet annokset aivan erityisen makoisilta jääkaappikylminä seuraavana päivänä.

Ohje jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja päätin seuraavana päivänä yrittää uudelleen. Tällä kertaa seuraisin ohjetta sana sanalta enkä säveltäisi omiani.

Jaoin maidot ja sokerit kahteen kattilaan, toisessa sulatin suklaan ja toiseen lisäsin munankeltuaiset - JA jauhot. Jäähdytin seoksen huolella, lisäsin vatkatut munanvalkuaiset ja sain aikaan lähestulkoon samanlaisen seoksen kuin edellispäivänä. Mutta ehkä, ehkä se oli vähän paksumpaa.

Tällä kertaa lämmitin uunin 250 asteeseen ja laitoin annokset suoraan uuniin ilman vesihaudetta. Ja voi ihanuutta - kohokkaani nousivat! Kymmenen minuuttia ja nappasin kohokkaat ulos uunista. Annoshan näytti ihan täydelliseltä!


"Kohokkaan tulee nousta hyvin ja olla vetelähkö sisältä". Tällä kertaa molemmat määreet täyttyivät. Maku oli itse asiassa ihan sama kuin Madame Pälvin vanukkaissa, mutta mukavampi suutuntuma ja kauniimpi ulkonäkö tekivät tästä toisen päivän seikkailusta huomattavasti nautinnollisemman. 

"Lopussa kiitos seisoo" kirjoittaa Eva Jälkiruoat-luvun esipuheessa. Onneksi se oli totta tässäkin tapauksessa, mutta oppirahat oli tällä kertaa maksettava. Enemmän kuuliaisuutta, vähemmän omia tulkintoja - se olkoon kultainen ohjenuorani jatkossa.














torstai 25. kesäkuuta 2015

Gratinoituja tomaatteja

"Me nykyajan ihmiset saamme nauttia siitä suuresta edusta, että voimme koko vuoden iloita kasvikunnan tuotteiden raikkaasta vihreydestä ruokapöydällämme. Meistä se on niin luonnollista, että emme kiinnitä siihen edes huomiotamme.", kirjoittaa Eva 1900-luvun alkupuolella!

 Ja miten minusta silti tuntuu, että vielä pari vuosikymmentä sitten valikoima oli verrattain köyhä, ainakin jos olit kauppojen valikoiman varassa? Perusjuureksia.... ja mitä muuta? No ei ainakaan tomaatteja, tosin siitäkin voi olla monta mieltä, kannattaako tomaatteja ehdoin tahdoin pitää valikoimassa läpi vuoden, kun ne pahimmillaan ovat kovia, värittömiä ja mauttomia.

Mutta nyt ne alkavat jo maistua ja kun kaipasin illaksi kepeää lisuketta, päätin tehdä gratinoituja tomaatteja.


Otin aamulla vaalean leipäpalan pöydälle kuivahtamaan, jotta sain tehtyä leipäraastetta ja juustoksi valikoin jälleen punaista emmentalia - sveitsinjuustoa -, jota pidän nykyisin koko ajan kaiken varalta varastoissani Evan ohjeiden takia. 

Sain pikku kätöset apulaisiksi vaivaamaan voin ja raasteet sekaisin, sekä nostelemaan tahnan tomaatin puolikkaille. Apulaisen pettymys oli suuri, kun ruokalaji sen jälkeen olikin jo valmis paistettavaksi: intoa tekemiseen olisi tällä kertaa ollut enemmänkin.



Gratinoin tomaatteja kovalla ylälämmöllä ehkä viisi minuuttia, sen verran, että päällyste ruskistui selvästi. Tomaatit lämpenivät hieman, mutta eivät pehmenneet ja jäivät sisältä ihanan mehukkaiksi. 

Tuntuu höpsöltä, että tällainenkin ohje piti lukea sata vuotta vanhasta kirjasta... kun eihän tässä ole mitään ihmeellistä ja silti: kuka tahansa osaa gratinoida juustolla ja voilla, mutta leipäraaste tuo seokseen ihan oman tuntuman ja maun. 


Sanottasko nyt tällä kertaa vaikka näin: SIKAHYVÄÄ! Suosittelen ihan minkä tahansa ruokalajin lisukkeeksi, kunhan vain tomaatit ovat kypsiä ja maistuvia. Selkeä kesäherkku!








sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Porsaan selkälihaa kermakastikkeessa

Oli tarkoitus juhannuksen kunniaksi paistaa "raavaan" paisti madeirakastikkeessa, mutta Valkeakosken palvelutiskillä olleella myyjällä oli ihan omat ajatuksensa viikonlopun ruokalistasta: mieheni pyysi tiskiltä naudan selkälihaa paistin verran - kuten ohjeistuksessa sanottiin - mutta kotona pakettia katsoessani siinä luki nätisti: "porsaan kassler". Ja toden totta, paketissa köllötti oikein rasvaisen mehevä kasslerpaisti. Ööö....???

Hetken mietintätuokion jälkeen päätin, etten lähde kaupan juhannusruuhkaan kiukuttelemaan vaan vaihdan yksinkertaisesti ruokalajia. Seuraa siis porsaan selkälihaa kermakastikkeessa.


Valmistaminen piti aloittaa hyvissä ajoin aaton puolella, sillä paistin piti marinoitua valkoviinin, viinietikan ja mausteiden kera kokonainen vuorokausi. Viinietikan laadusta ei ollut mitään ohjeita, joten käytin tässä tavallista, ranskalaista valkoviinietikkaa. 

Paisti oli oikein tukevan tuntuinen, joten en vaivautunut sitomaan sitä kokoon - oikeasti en taas tiedä, olisiko sitomisella ollut joku maun tai koostumuksen kannalta ratkaiseva vaikutus? Saviruukun asemasta paistini sujahti tavalliseen pataan ja jääkaappiin, vuorokauden aikana kääntelin paistia marinadissa pariin otteeseen.


Seuraavana päivänä kaadoin marinadin pois, jätin lihan ja vihannekset pataan ja työnsin paistin uuniin. On jännittävää, että Eva neuvoo jatkuvasti "kiehuttamaan" ruokia, joissa ei ole nestettä. Tämä aiheuttaa alinomaan minussa epävarmuuden tunnetta ja tälläkin kertaa lorautan parin desin verran lihalientä pataan ihan vain oman mielenrauhani vuoksi. Uuni on tasaisen varmassa 220 asteessa. Käännän paistia pariin kertaan ja lisään myös vähän nestettä paistamisen loppupuolella paistin valelun yhteydessä.

Paistin tuoksussa on reilusti viinietikkaa, mutta tuoksu voimistuu entisestään, kun kiehutan kastiketta varten viinietikkaa "vähiin". Saan kiehutettua sen 1/3 alkuperäisestä, jonka ajattelen olevan riittävän vähän.


Sekaan hapanta kermaa, paistoliemi ja suurustan kastikkeen perunajauhoilla. Kaunis valkoinen kastike valellaan paistin päälle tarjoiluvadilla ja sitä säästetään myös erilliseen kastikekulhoon.


Paisti näyttää murealta ja tuoksuu huumaavalta. Se leikkautuu helposti ja melkein sulaa suuhun. Viinietikka paitsi tuoksuu, myös maistuu voimakkaasti varsinkin kastikkeessa, mutta toisaalta se antaa terävän, pikantin säväyksen tälle ruokalajille.

Juhannuspäivän Purnun taidekeskukseen suuntautuneen retken jälkeen meillä kaikilla oli paistin valmistuessa kiljuva nälkä ja paisti hupeni nopeasti lautasilta. Lapset söivät lihan mieluummin ilman kastiketta, minä lotrasin kirpeää, kermaista kastiketta lautaselleni enemmän kuin etiketti edellytti.


On jälleen todettava, että ohje oli varsin vaivaton ja helppo - kunhan muistaa valmistautua ruokalajiin edellisenä päivänä. En itse ole erityisen suuri porsaanlihan ystävä, joten tällainen viinillä ja viinietikalla porsaan ominaismaun peittäminen sopi minulle erityisen hyvin. 

Koemaistaja piti ruuasta kolmen santsin verran eikä myöskään pitänyt viinietikan makua mitenkään häiritsevänä. Arvaan kuitenkin, että joillekin maku saattaisi olla liian tuima, joten ohjeen lieventäminen voisi olla tarpeen, jos tätä valmistaisi suuremmalle porukalle. 











torstai 18. kesäkuuta 2015

Maa-artisokat tomaattikastikkeessa

Evan maa-artisokkaohjeen myötä sukellan jälleen suurpiirteisyyden maailmaan: ohjeessa ei ole mitään vihjeitä määristä ja minulle on myös epäselvää, miten tulevaa ruokalajia tulisi lähestyä - onko se kastike vai lisuke? Ehkä se selviää minulle tämän kokeilun myötä. 


Minulla on kaupan pussillinen maa-artisokkia, kuorin ja leikkelen ne ja  ryöppään niitä suolavedessä parin minuutin ajan. Sitten heitän ne kasariin, johon olen sulattanut reilun viipaleen voita, kiehautan kunnolla ja päätän, että "lieden laidalla" voisi nykyoloissa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että käännän lieden ykköselle ja jätän artisokat hetkeksi oman onnensa nojaan. 


Sillä välin valmistan hyvän valkokastikkeen eli laitan 50 g voita ja 3 ruokalusikallista jauhoja kattilaan, teen vaalean suuruksen ja kaadan sitten vähitellen puoli litraa kiehuvaa maitoa sekaan koko ajan sekoittaen. Lopuksi lisään joukkoon tomaattikastiketta, ehkä desin verran kaikkiaan. Tomaattikastikkeessani on reiluhkosti basilikaa, mikä ei kuulu alkuperäiseen ohjeeseen, mutta en anna sen häiritä itseäni.


Maa-artisokat siirretään tomaattikastikkeeseen, missä ne kiehuvat noin puolen tunnin ajan. Artisokkia olisi kastikkeeseen nähden saanut olla kaksinkertainen määrä, joten nyt selviää, että minun kokeilustani on tuloksena kastike. 

Mutta ei se mitään, kuopukseni on vaatinut ruuaksi lihapullia, joita hän omin pikku kätösin on pyöritellyt, joten kastike sopii niiden kaveriksi oikein mainiosti. Maa-artisokkia on kastikkeessa sen verran, että ne riittävät aikuisille lihapullien lisukkeeksi, lapsilla kastike kostuttaa mukavasti annokseen lisättyä spagettia.


Kastike on voimallisesti maa-artisokan makuista, mikä sopii meille, jotka pidämme mausta kovasti. Tomaatin maku ei mitenkään peitä maa-artisokkaa, mutta antaa pientä terävyyttä kastikkeeseen. Sattumia olisi saanut olla enemmän, ja kiehutusajat olivat niin pitkiä, että pienimmät palaset melkein jo hajosivat kastikkeeseen. 

En vieläkään osaa päättää, oliko tarkoituksena lisuke vai kastike, mutta totean, että resepti toimii mainiosti molempina: tosin kunnon lisukkeeseen maa-artisokkia täytyy vain varata huomattavasti enemmän. Ja millainenhan tästä tulisi kukkakaalilla? Se täytyy joskus kokeilla. 




sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Makaronivanukas

Lainalapsi yökylässä, joten tänä viikonloppuna ei kannata tärvätä hermojaan mihinkään erityisen kokeelliseen. Siirrytään siis suosiolla makaroniruokiin, joita kirjassa on muutaman hauskan sivun verran. "Vedessä keitettynä ilman muita lisäaineita kuin suola, makaronit ovat kolkkoa ruokaa.", muistuttaa Eva, mutta "Se, joka valitsee makaroniruoat erikoisalakseen, voi oppia tuhattaituriksi keksimällä tomaattikastikkeita, muhennoksia ja juustoyhdistelmiä."

Makaronivanukkaan ohjeessa eniten jännittää tuo "vanukas" - mitähän se oikeasti tarkoittanee tässä yhteydessä? Jotenkin sitä on tottunut vanukas-sanaan vain jälkiruokien yhteydessä.


Olen myös päättänyt, etten stressaa näiden raaka-aineiden autenttisuuden perässä, vaan sovellan ohjeet omaan keittiööni. Keskipaksu makaroni saa tällä kertaa olla pieniä sarvimakaroneja ja keitettty kinkku korvataan palvikinkulla. 

Omat lapseni varmaan ilahtuvat tästä versiosta, jossa sipulista kiehutetaan maku maitoon, mutta itse sipulit siivilöidään lopuksi pois. Minulle on vielä epäselvää, missä ihmisen ikävaiheessa sipulin tuntuma suussa muuttuu normaaliksi? Oli miten oli, tässä yhteydessä sipulien poisto kastikkeesta on varmasti hyvä ratkaisu, sillä vaalea, sileä kastike on kyllä ilo silmälle.


Periaatteessa tässä ohjeessa ei tarvitse tehdä kastikkeen lisäksi muuta kuin sekoittaa kaikki ainekset keskenään. Mutta tiskiä ilmaantuu keittiöön jostain syystä kauhea määrä ja ainesten lisääminen oikeassa järjestyksessä toistensa joukkoon vaatii ohjeen jatkuvaa lukemista - jos sillä oikeasti on suurikin merkitys siihen, millaiseksi lopputulos muotoutuu. 


Ihan oikeat ruokahifistit varmaan tietävät, onko olemassa erillinen "vanukasvuoka", johon kuuluu myös kansi? No arvatkaa, onko minulla? Vuokana toimii siis ihan tavallinen teflonvuoka, jonka peitän alumiinifoliolla. Sitten vesihauteeseen, noin 200 asteeseen 20 minuutiksi, minkä jälkeen Eva ohjeistaa lepuuttamaan vanukasta 1/4 tuntia lieden laidalla ennen tarjoiluvatiin kumoamista. En uskalla poiketa ohjeesta, vaikka olenkin jo aika malttamaton...


Vanukas hupsahtaa pienen suostuttelun jälkeen tarjoiluvadille, eikä näytä yhtään hullummalta. Varaan viereen basilikalla maustettua tomaattista pastakastiketta, vaikka arvaan kyllä, että lapset turvautuvat ketsuppiin.

Oma lapseni sanoo spontaasti "näyttää hyvältä", kaikenlaisiin ruokiin hyvin ennakkoluuloisesti suhtautuva lainalapsi on kohteliaasti hiljaa ja nuorimmainen julistaa nopeasti, että "minä otan itse" - mikä tarkoittaa siis yleensä sitä, että ruoka on epäilyttävän näköistä. 

Loppukommentit ovat tyyliä "ihan hyvää", ja kaikki syövät kelpo annoksen. Kyseessä onkin eräänlainen makaronilaatikon mehevämpi versio. Vain nuorimmaiselle ruuan hitusen oudompi suutuntuma aiheuttaa pieniä ongelmia. 


Aikuisen makuun vanukas on varsin lievä ja vaatii kunnon tomaattikastikkeen kaveriksi: mutta niinhän ohjeessa neuvotaankin. Ja sitä paitsi alan vähitellen ymmärtää, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti hyvin miedon makuisia. Suomalaiset eivät varmaan vielä 1930-luvulla ole olleet kovin tulisia tai eksoottisia makuja vailla, maailmalta sovelletut ruokareseptit ovat kääntyneet silloisten raaka-aineiden ja makutottumusten mukaisiksi. 

Mukava tämäkin oli kokea, makaronivanukas.






keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Banaanikohokas - helppojen jälkiruokien ystäville!

Ohjeet, joissa käytetään vain munankeltuaisia tai munanvalkuaisia ovat hermostuttavia, koska et koskaan keksi mitä niillä ylijääneillä juuri silloin tekisit. Käsissäni oli toisen ruokalajin jäljiltä kuusi munanvalkuaista ja mietin, josko Eva pelastaisi minut pulasta ohjeillaan. Ja tottahan toki; löysin jälkiruuan nimeltä Banaanikohokas.


Pilkoin banaanit uunivadin pohjalle ja koska minulla sattui olemaan sitruunan sijasta lime, ripottelin puolikkaan limen mehun viipaleille. Unelmanvalkoinen marenkivaahto banaanien päälle ja jälkiruoka oli valmis paistettavaksi. No tämän helpommaksi ei jälkiruoka paljon muutu!



Ohjeen ainoa vaikeus osuu jälleen viimeiseen lauseeseen: "Paistetaan uunissa". Ei lämpötiloja, ei aikaa - Evan kirjan alkuoletus on, että emäntä tuntee uuninsa ja ymmärtää jotakin ruuanlaitosta. Tämä ei siis ole uusavuttomille, mutta onneksi marengin paistaminen ei ihan siitä vaikeimmasta päästä ole. Heitän paistoksen kuumaan uuniin, liki 250 asteeseen ja odottelen niin kauan, että pinta ruskistuu kauniisti.

Onneksi kirjan edellinen ohje on samankaltainen ja sen ohjeissa neuvotaan tarjoamaan herkku heti. Niinhän kohokkaat tietysti tarjoillaan, mutta kun ohje on minusta enemmän marenkipiirakan tyylinen, jäin hetkeksi arpomaan kuuman ja kylmän välille.


Banaanikohokas on jälkiruokana  näyttävä, varsinkin kun tällä kertaa marenkikerroksesta tuli muhkeanpuoleinen. Lisäksi ohje on äärimmäisen helppo, ja kaiken kukkuraksi kokonaan maidoton, laktoositon ja gluteeniton! 

Maku on makea ja niiden mieleen, jotka pitävät lämpimän banaanin mausta; 11-vuotias tykkäsi kovasti, 6-vuotias ei. Aikuisille banaanikohokas jätti sopivan imelän maun suuhun.

Banaanikohokasta kannattaa tehdä juuri sen verran, kun luulee saman tien syövänsä. Kyllä se kylmänäkin maistui, mutta banaanit tummuvat joka tapauksessa eikä jälkiruoka siten enää parin tunnin kuluttua ole kovin esteettisen näköinen. 

Suosittelen helpon jälkiruuan ystävälle!


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Bordeaux´n ruskistettu kananpoika (sovellettu nykyaikaan)

Tämä sadan vuoden takaiseen ruokakulttuuriin sukeltaminen vaatii kyllä jonkin verran soveltamista. Osittain soveltaminen kumpuaa ihan yksinkertaisesti laiskuudesta, kun ei viitsikään itse kaltata manteleita tai keittää  lihalientä, mutta toisinaan soveltaminen on pakollinen osa reseptien tulkitsemista. Mahdollisuuteni saada käsiini ihan oikea kananpoika eivät ole suuret, enkä siten voi "kärventää kanapoikaa" tai poistaa sisälmyksiä - asia, jota en mitenkään tahtoisi kyllä muutenkaan toteuttaa.

Bordeaux´n ruskistettu kananpoika on siis sovellettu ohje. Katselin ohjetta ilahtuneena siitä, ettei se ole kovin vaikea... voi sentään. Kaikkea sitä kuvittelee.




Unohdetaan siis kananpojan kärventäminen ja sisälmyksien poistaminen, koska ostin kaupasta kanafileitä. Mutta ei ongelma olekaan kananliha, vaan perunat: ohjeessa neuvotaan suikaloimaan sipulit ja leikkelemään perunat pitkiksi, nelitahkoisiksi palasiksi. Lohkoin perunat reilun sormen paksuisiksi suikaleiksi, mutta hetken perästä jäin miettimään, olisiko pitänyt tehdä hyvinkin ohuita perunasuikaleita? Ohje nimittäin neuvoo laittamaan sipulit, perunat ja kananpalat yhtä aikaa pataan ja kiehuttamaan hiljaisella tulella. Mutta eiväthän raa´at perunat kypsy yhtä matkaa kananpalasten kanssa?

Muutan heti ohjetta: laitan perunat ja sipulit pataan ensin. Korvaan kolme ruokalusikallista voita suurin piirtein samalla määrällä oliiviöljyä ja jään miettimään, miten "kiehutan" perunoita pienessä määrässä rasvaa? Hella näyttää nelosta ja perunat kihisevät kannen alla noin puoli tuntia- kai se on jonkinlaista kiehumista - ennen kuin siirryn seuraavaan vaiheeseen.


Lisään kananpalat pataan, kypsennän jonkun aikaa ja maustan sitten ohjeen mukaan suolalla, valkopippurilla ja paprikalla. Hermostuneen odotuksen jälkeen päätän, että nyt on aika "5 minuuttia ennen tarjoamista" - mitä sekin nyt sitten kypsymisen kannalta tarkoittaa? 

"Kaadetaan rasva pois, lihaliemi ja muutama pisara konjakkia kaadetaan lihoille, silputtua valkosipulia ja persiljaa sirotellaan niille". Siis lihoille? Mitä tapahtuu sillä välin perunoille, jotka siis ovat koko ajan muhineet samassa padassa?


Päädytään taas omaan tulkintaan: nostelen perunasuikaleet jo valmiiksi tarjoiluvadille, sitten kaadan pataan kertyneen "rasvan" pois: oikeasti padassa on sosekeiton näköistä lientä noin puolen litran verran - päätän hyödyntää sen seuraavan päivän keittopohjana.

Sen jälkeen lorautan kananpaloille pienen pikarin verran konjakkia, silputtua valkosipulia ja persiljaa, sekä omatekoista kanalihalientä ja kuumennan lihoja hetken aikaa kovalla lämmöllä. Tuoksu on houkutteleva.


Asettelen lihat säntillisesti vadin keskelle, kuten Eva neuvoo, perunasuikaleiden keskelle. Koemaistajiksi pääsevät tällä kertaa koko perhe sekä sukulaispariskunta Helsingistä. Lasten kananpalat olen ottanut erikseen ennen konjakin lisäämistä ja ilahduttavasti lapset julistavat ruuan olevan hyvää heti maistamisen jälkeen.


Taidan itse todeta ennen muita, että Bordeaux´n ruskistettu kananpoika on hyvää. Mutta hyväksyntä on koko pöydän yhteinen. Maukasta, toteavat kaikki helsinkiläisiä myöten. Eikä tähänkään ohjeeseen mitään kummallista loppujen lopuksi tarvittu, vain jonkun verran oman järjen käyttöä. Perunat ovat juuri sopivan pehmeitä näin ja mausteet maistuvat mukavasti kanassa. Vaikka erillistä kastiketta ei olekaan, ovat ainekset mehustuneita ja pehmeitä, eikä kastiketta erikseen kaipaa;  lihojen päälle loruutettu lihaliemen ja konjakin sekoitus on riittävä kostuke. 

Liekö tämä ollenkaan sellaista kuin 1800-luvun lopulla Ranskassa?  Mutta meidän seurueemme pöydän ympärillä pääsi hyvin tunnelmaan ja kuvitteli hyvinkin taiteilijayhteisön nauttimassa herkullisena höyryävää, konjakilla höystettyä kanaa...




perjantai 5. kesäkuuta 2015

Suolamantelit (.... ja melkein ryppy rakkaudessa!)

Evan kirjan lopussa on luku, joka on otsikoitu mukavasti nimellä "Kaikenlaista". Luvussa on parin sivun verran ohjeita, jotka eivät oikein ole osuneet minkään muun otsikon alle: marmeladeja, juustoja, rasvakkeen keittäminen... Ja sitten siellä on suolamantelit.


Kuulostaa kivalta, sellaiselta iltanapostelulta. Ohje on helppo ja nopea, jos nyt ensin ohitetaan taas tuo kalttaamisvaihe.... Kun kaupasta kerta kaikkiaan saa niin helposti valmiiksi kuorittuja manteleita, niin oikaisen tässä kohti suoraan tekovaiheeseen.

Laitan pannulle ohjeen mukaisen määrän voita ja manteleita, - ja tajuan saman tien, että pannuni on väärä. Tähän olisi pitänyt käyttää valurautapannua, mutta nyt en enää voi asialle mitään. Katson myös kauhistuneena sulaneen voin määrää, joka hukuttaa mantelini alleen. Tämä ei vaikuta lupaavalta!


Päädyn kauhomaan rasvaa pois pannulta, samalla kun kuumennan manteleita ja ravistelen niitä. Ohjeen mukaan tämä vaihe kestää "muutaman sekunnin", mutta minun mantelini saivat kauniin värin vasta hieman pidemmän kuumentamisen jälkeen. Suolaa ja cayennepippuria sekaan, eivätkä mantelini oikeastaan näytä yhtään hassummilta.


Eva neuvoo, että mantelit maistuvat kuumina tai kylminä, mutta parhaiten tulikuumina. En muistanut tätä kertoa, kun kiiruhdin tarjoamaan manteleita koemaistajalle - sormethan siinä melkein paloivat.

Nyt on kyllä pakko sanoa, että minulle mantelit eivät kuumina maistuneet. Hekumoin etukäteen jotenkin sellaisella ihanalla paahtuneen mantelin maulla, mutta onnistuin maistamaan vain suolan ja rasvan ja pienen poltteen pippuria. Ensimmäinen ohje, johon olen hyvin pettynyt. Tässähän tuli pieni ryppy rakkauteen...


Koemaistaja ei ollut lainkaan yhtä tyrmistynyt, mutta ei tosin äärimmäisen ihastunutkaan. Eva neuvoo, että "noin 6 mantelia henkeä kohti" ja enempää tuskin kannattaakaan maistella, sen verran tuhtia tavaraa mantelit ovat!

Mutta hauskaa tässä oli jälleen huomata se, että sata vuotta sittenkin on kaivattu jotain pientä ja suolaista naposteltavaa illanistujaisiin tai ruokaa odotellessa. Ei siis mitään uutta auringon alla. Ja kyllä nämä nyt silti suositeltavampia ovat kuin kaupasta saatavat hyperkuorrutetut pähkinäseokset.

P.S. Koemaistaja huomautti, että mantelit maistuvat todella hyviltä jäähtyneinä: ja toden totta, nyt seuraavana päivänä mantelit ovat mantelin makuisia ja suloisen suolaisia.  Suorastaan hyviä; nyt näitä pahus soikoon napsii enemmän kuin kuusi...