"Ei enää kuule puhuttavan sokeria näpistelevistä lapsista, mutta kylläkin nuorista ihmisistä, jotka vapaaehtoisesti kiduttavat lihaansa peläten liikaa lihavuutta ja täyteläisiä muotoja. Kohtuullisuus on aina hyve, ja sitä suurempi hyve, silloin kun kiusaus esiintyy ihanien kakkujen ja torttujen hahmossa."
Tässä kesän korvalla raparperit humahtivat mahtavaan mittaansa ja innostivat kuusivuotiaan kärttämään raparperipiirakkaa. Piirakkaa ei tullut, vaan Evan raparperipaistos, jossa ei totisesti sokeria säästellä...
Murotaikinan teko meinasi tyssätä heti alkuunsa, kun jäin pohtimaan manteleita: ostanko oikeasti manteleita ja jauhan ne itse jauhoksi - kalttaamaan en rupea, rajansa kaikella. Ja onko oikeasti olemassa karvasmanteleita, eikä vain sitä mauste-esanssia. Tarkistin asian, ja karvasmanteli on jonkinlainen makean mantelin yhteydessä esiintyvä karvainen siemen, joka on myrkyllinen, mutta kypsennettynä vähäisessä määrin nautittuna vaaraton. Eipä sattunut olemaan kaapissa karvasmanteleita, ei sen puoleen kaupassakaan, joten unohdin koko jutun. En halunnut käyttää esanssia, koska pelkäsin mausta tulevan liian voimakkaan. Mantelit päädyin ostamaan kokonaisina, mutta kuorittuina, jotka sitten jauhoin itse koneella jauhoksi.
Pikku kätöset auttoivat taikinan vaivaamisessa ja sitten sen piti antaa "olla sillään". Kauhean täsmällisesti sanottu! Olkoon sitten sillään, mutta kuinka kauan? Huomiseen vai vartin verran?
Murotaikinasta tuli hyvin pehmeää ja sen työstäminen ei sujunut ihan ongelmitta. Tai toisin sanoen, sen työstäminen ei käynyt ollenkaan niin kuin ohjeessa. Sitä ei kerta kaikkiaan voinut kaulita, tai jos sen kaulitsi, sitä ei enää pystynyt liikuttelemaan rikkomatta juuri aikaansaatua tulosta. Päädyin sorminäppäryyteen eli painelin taikinan vuoan pohjalle.
Pohja piti paistaa, paistoin sen noin 200 asteessa, ehkä noin 15 minuuttia, jotta se ehti saada hieman väriä. Raparperia ja sokeria tuli ohjeen mukaan varmasti ihan riittävä määrä tuottamaan iloista mielihyvää jokaiselle makean ystävälle.
Kannen kaulitseminen oli - kuten sanottua - tuskaisaa, ja päädyin lopulta tekemään sen neljässä pienemmässä osassa, jolloin sain edes jonkinlaisen kannen aikaiseksi. Paistos sai olla uunissa tunnin ajan, matalassa lämmössä, jonka omavaltaisesti tulkitsin tarkoittavan noin 150 astetta.
Koemaistajina toimivat tällä kertaa tyttölapset, jotka mätkivät paistosta lämpimänä vaniljajäätelön kanssa massuunsa noin puolen paistoksen verran. Hyvää kuulemma oli, tosin jäätelöä kuluikin ehkä kaksi kertaa sen verran kuin paistosta...
Tämän ohjeen kohdalla onkin hyvä huomata, että kyse ei ole kahvipöydän piirakasta vaan nimenomaan jälkiruuaksi tarkoitetusta, varsin kosteasta paistoksesta. Raparperin mehu sekoittuneena riittävään määrään sokerisulaa tekee paistoksesta mukavan lusikoitavaa ja mehevää. Itsekin pidin lopputuloksesta, mutta mehevyydestä huolimatta mielelläni sen vaniljajäätelön tähän kaveriksi otin.
Ihan kuin olisi kesä - aurinko paistaa ja raparperi viettelee lautasella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti