Makaronivanukas

Lainalapsi yökylässä, joten tänä viikonloppuna ei kannata tärvätä hermojaan mihinkään erityisen kokeelliseen. Siirrytään siis suosiolla makaroniruokiin, joita kirjassa on muutaman hauskan sivun verran. "Vedessä keitettynä ilman muita lisäaineita kuin suola, makaronit ovat kolkkoa ruokaa.", muistuttaa Eva, mutta "Se, joka valitsee makaroniruoat erikoisalakseen, voi oppia tuhattaituriksi keksimällä tomaattikastikkeita, muhennoksia ja juustoyhdistelmiä."

Makaronivanukkaan ohjeessa eniten jännittää tuo "vanukas" - mitähän se oikeasti tarkoittanee tässä yhteydessä? Jotenkin sitä on tottunut vanukas-sanaan vain jälkiruokien yhteydessä.

Olen myös päättänyt, etten stressaa näiden raaka-aineiden autenttisuuden perässä, vaan sovellan ohjeet omaan keittiööni. Keskipaksu makaroni saa tällä kertaa olla pieniä sarvimakaroneja ja keitettty kinkku korvataan palvikinkulla. 

Omat lapseni varmaan ilahtuvat tästä versiosta, jossa sipulista kiehutetaan maku maitoon, mutta itse sipulit siivilöidään lopuksi pois. Minulle on vielä epäselvää, missä ihmisen ikävaiheessa sipulin tuntuma suussa muuttuu normaaliksi? Oli miten oli, tässä yhteydessä sipulien poisto kastikkeesta on varmasti hyvä ratkaisu, sillä vaalea, sileä kastike on kyllä ilo silmälle.

Periaatteessa tässä ohjeessa ei tarvitse tehdä kastikkeen lisäksi muuta kuin sekoittaa kaikki ainekset keskenään. Mutta tiskiä ilmaantuu keittiöön jostain syystä kauhea määrä ja ainesten lisääminen oikeassa järjestyksessä toistensa joukkoon vaatii ohjeen jatkuvaa lukemista - jos sillä oikeasti on suurikin merkitys siihen, millaiseksi lopputulos muotoutuu. 

Ihan oikeat ruokahifistit varmaan tietävät, onko olemassa erillinen "vanukasvuoka", johon kuuluu myös kansi? No arvatkaa, onko minulla? Vuokana toimii siis ihan tavallinen teflonvuoka, jonka peitän alumiinifoliolla. Sitten vesihauteeseen, noin 200 asteeseen 20 minuutiksi, minkä jälkeen Eva ohjeistaa lepuuttamaan vanukasta 1/4 tuntia lieden laidalla ennen tarjoiluvatiin kumoamista. En uskalla poiketa ohjeesta, vaikka olenkin jo aika malttamaton...

Vanukas hupsahtaa pienen suostuttelun jälkeen tarjoiluvadille, eikä näytä yhtään hullummalta. Varaan viereen basilikalla maustettua tomaattista pastakastiketta, vaikka arvaan kyllä, että lapset turvautuvat ketsuppiin.

Oma lapseni sanoo spontaasti "näyttää hyvältä", kaikenlaisiin ruokiin hyvin ennakkoluuloisesti suhtautuva lainalapsi on kohteliaasti hiljaa ja nuorimmainen julistaa nopeasti, että "minä otan itse" - mikä tarkoittaa siis yleensä sitä, että ruoka on epäilyttävän näköistä. 

Loppukommentit ovat tyyliä "ihan hyvää", ja kaikki syövät kelpo annoksen. Kyseessä onkin eräänlainen makaronilaatikon mehevämpi versio. Vain nuorimmaiselle ruuan hitusen oudompi suutuntuma aiheuttaa pieniä ongelmia. 

Aikuisen makuun vanukas on varsin lievä ja vaatii kunnon tomaattikastikkeen kaveriksi: mutta niinhän ohjeessa neuvotaankin. Ja sitä paitsi alan vähitellen ymmärtää, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti hyvin miedon makuisia. Suomalaiset eivät varmaan vielä 1930-luvulla ole olleet kovin tulisia tai eksoottisia makuja vailla, maailmalta sovelletut ruokareseptit ovat kääntyneet silloisten raaka-aineiden ja makutottumusten mukaisiksi. 

Mukava tämäkin oli kokea, makaronivanukas.