Yllättäen suolaheinän lehtien löytyminen aiheuttaa heti ongelmia. Ei olekaan pihalla pilvin pimein suolaheinää nyt, kun sitä kaipaan, vaikka minulla on hyvin selkeä mielikuva siitä, että sitä kasvaa joka puolella. Lopulta saan kuitenkin kerätty meheviä suolaheinän lehtiä reilun kourallisen ja pystyn keittämään keittoni.
Ohjeessa ei puhuta mitään lehtien pilkkomisesta, mutta päädyn kuitenkin napsimaan lehdet pienemmiksi ennen kuin ripottelen ne voisulan keskelle kattilaan. Viitisen minuuttia ja kauniin vihreät lehdet muuttuvat tummanpuhuvaksi mössöksi kattilan pohjalla.
Ohjeessa ei puhuta mitään siitä, miten paljon vehnäleivän viipaleita keittoon pitäisi panna. Pilkon pari leipäpalaa suikaleiksi ja lisään ne suolan ja veden kera kattilaan.
Miten tämän nyt sanoisi, ei vaikuta lupaavalta - ainoastaan mielenkiintoiselta.
Kiehautan keiton ja suurustan sen munankeltuaisilla. Keitto ei tuoksu oikein millekään ja suoraan sanottuna se ei myöskään maistu juuri miltään. Koemaistajia on monta, otamme keittoa alkuruuaksi ja se kirvoittaa kyllä keskustelua: yksi tykkää, toinen ei ja mietimme yhdessä sitä, miten makutottumukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nykyään kaivataan erikoisempia ja tuhdimpia makuja, ja on vaikea arvostaa tällaista hyvin, hyvin mietoa makua.
Suolaheinän maun erottaa keitosta juuri ja juuri. Tulee jonkin sortin pula-ajan keitto mieleen, eikä varsinaisesti hyvällä tavalla. Olen onnellinen kuitenkin kokeilusta, sillä ohje pisti kirjasta silmään heti ensimmäisellä lukukerralla ja herätti uteliaisuuteni. Ehkä joku villiyrttifani tuunaa tästä ohjeesta maistuvamman version?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti